Hogmanay

Jälleen juna vei minut pohjoiseen. Edinburghin linna oli niin kaunis jouluvalaistuksessa ja pimeässä talviyössä, että hymyilin leveästi valvontakameroille. Kova, mutta kuitenkin lempeä tuuli puhalsi Skotlannin yössä. Minulla ei ollut mitään vastaan odotella ulkona, maisema oli ainakin kauneimmasta päästä. Bussilla Musselburoughiin ja juoruja pitkälle yöhön.

Lauantai oli mitä jännittävin. National Museum of Scotland oli pieni, mutta kattava katsaus maailman, Britannian ja Skotlannin historiaan, enemmänkin aikaa olisi voinut käyttää kiertelyyn vastikään uusitussa rakennuksessa, mutta meillä oli kiire rugbypeliin. Edinburgh vs Glasgow, Glasgow'n viedessä peliä alusta loppuun. Ilmapiiri oli mahtava! Urheilutapahtuman tuntua. Etukäteen jännitti, että mahdunko sisäänpääsyporteista sisään, ne olivat puolimetriä leveät ja siitä oli pakko ahtautua. Parempi olla lippu valmiina kädessä, sitä ei saisi taskusta millään kaivettua. Oli myös hauskaa, että minulla oli henkilökohtainen selostaja vierellä koko ajan. Edinburghissa rugby on kuin jääkiekko meillä, vain hyvin paljon sivistyneempää. Näin minulle kerrottiin: Rugby on herrasmiesten laji. Miehet pelaavat hyvässä hengessä ja kannustetaankin hyvässä hengessä. Hyvää maalia kannattaa juhlia, oli se sitten oman tai vastustajajoukkueen. Vain kerran kuulimme katsomosta V –alkuisen sanan englanniksi ja silloin muu katsomo kohahti. Palloa ei saa heittää eteenpäin, vaan se on aina heitettävä oman joukkueen pelaajalle taaksepäin. Pelin ideaan kuuluu rajulta näyttävät, mutta todellisuudessa ei niin vakavat taklaukset, jossa kaikki mahdolliset pelaajat kasaantuvat ihmiskeoksi pallon päälle. Miehet myös nostavat toisiaan usean metrin korkeuteen nappaamaan palloa. Ja tässä vaiheessa voitte kuvitella kuinka isoon ääneen nauroin, muutaman siiderin muovipullosta juotuani. Kun pelaajat valmistautuvat nostoon, he ottavat hyvää asentoa nostettavan pelaajan takaa ja nostavat tämän pelihousuja samalla. Oli mahtavaa päästä seuraamaan tätä hienoa lajia, voisin jopa kuvitella seuraavani sitä. Michael menetti uhkapelissä puntansa ja jatkoimme perinteisesti rugby-klubille lasilliselle.

Sunnuntaina ajoimme kauemmas pohjoiseen. Sateet olivat nostaneet joet tulvimaan parkkipaikoille ja teille. Rankkasateet ovat aiheuttaneet paljon tuhoa niin täälläkin, katselin autonikkunasta vedestä lainehtivia peltoja ja hevosia ja lampaita seisomassa mutalammikoissa. Surkea näky. Tämä on talvi täällä, lunta näkyi vain vuorten huipulla ja ne näkyivät jos pilvipeittoon tuli reikä.

Hogmanay, Edinbirghin uuden vuoden juhlinta alkoi 30.12. soihtukulkueella läpi kaupungin. Olimme mukana seuraamassa kymmenien tuhansien muiden mukana, kun kulkue nousi ylös mäelle säkkipillien soidessa, ja sytyttivät soihduillaan palamaan kokon. Oli kylmä, mutta tunnelma lämmin.

Seuraava ilta ei ollutkaan ihan niin rauhallinen. Rakastan myös Skypeä. Lähdimme pubiin, jossa kävimme monta keskustelua oikeanlaisesta englannista Glasgow’n yliopiston opiskelijoiden kanssa. Kävin Hogmanay Street Partyssa ja puhuin ruotsia miehelle, joka ei lopulta meinannut ymmärtää millään kielellä sanaa ei. Matka jatkui, laukku hukkui ja minä aloitin nenän valkaisun joka jatkuu yhä. Mutta vuosi vaihtui riippumatta mitä minä tein silloin.

Epäilen, että liiallinen junassa matkustaminen on ollut syynä pahaan olooni kotiin päin tultaessa, muuta syytä en keksi. Joten seuraavan kerran lennän ilmojen halki yhdessä Reetan kanssa. Katsomme heikottaako kolmen viikon päästä!

M. 

Kiiltävä kruunu

Junassa Edinburghiin tuli kiire kirjoittamaan. Lukiessani vanhasta Imagesta Maria Veitolan kolumnia hiuksista, aloin miettiä omaa suhtautumistani hiuksiin ja niihin, kehen ne ovat kiinnittyneet.

Ajellessani toisen puolen päästäni kaljuksi, täysin nahalle, löysin odottamattomia asioita itsestäni ja osittain myös muista. Ensinnäkin, nyt tiedän miltä Matista tuntuu, minkälaisia vaikeuksia ja turhautumisia kaljun pitäminen tuokaan. Mutta kuten eräs oululainen erikoismies sanoi, on se vaan ihana tunne, kun tuuli hivelee päänahkaa. Enpä ole ennen moista kokenutkaan, myönnän, ja totean sen myös olevan ihanaa.

Mutta enpä olisi arvannut, että uudesta kampauksesta tulee ihan blogin aihe. Mutta kuten mainitsin, löysin itsestäni jotain uutta, ja sellaistahan on aina hyvä purkaa. Huomasin olevani hyvinkin turhamainen ja ulkonäöstäni tarkka nainen. Olen aina ajatellutkin ulkonäöllä olevan väliä, jossain vaiheessa jopa meikkasin kauppaan lähtiessäkin. Kun näin itseni peilistä ohimo ajeltuna, olin kuolla siihen paikkaan. Sydänkohtaus ainakin oli hyvin lähellä, käteni tärisivät ja olin lähellä paniikkia. Hiusten takia. Kaksi päivää ajattelin vain hiuksiani, yritin hakea hyväksyntää itseltäni, muilta ja peilistä. Toistelin niiden kasvavan takaisin, Reetankin hiukset kasvoivat pian takaisin! Yritin miettiä kuinka kalju sopi Reetalle hyvin, miksei siis minullekin? Olemme niin samannäköisiä, mutta oliko se juuri se ero, että Reetalle se sopi ja minulle ei niinkään? Keskittyminen oli poissa. Illalla mietin vain, että en itke, kyyneleitä on riittänyt tarpeeksi muutenkin ja isompien asioiden vuoksi.

Kuinka näin pieni asia sai minut niin poissa raiteiltani? Kuinka saatoin kuluttaa päiviä elämästäni miettimässä hiuksiani, kauniita, vaaleita ja terveitä hiuksiani ja mitä niille olin tehnyt? Kuinka vähän sillä oikeasti on merkitystä, nyt sen ymmärrän. Äitini on usein sanonut, että hiukset ovat naisen kruunu. Voi olla, että hän on sanonut näin vain kerran, mutta minulle se on jäänyt pyörimään päähän kuin rikkinäinen levy. Olen kuvitellut hiusteni olevan kuin kultainen, kiiltävä kruunu, jota pitää huoltaa ja kunnioittaa. Mutta kuinka käy, jos ei ole kruunua? Menettääkö naiseutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Ei todellakaan. Ymmärrän kyllä, että klassisen kauneuden rajamailla ja siltä poistuminen saattaa vaikeuttaa ihmisten ensikäsitystä sinusta, mutta onko sillä niin väliä? Kukaan, jolla on oikeasti väliä, ei odota sinun täyttävän Venuksen ulkonäön asettamia vaatimuksia. Klassisilla kauneusihanteilla leikkiminen voi siis olla jopa tervettä ja suotavaa, emme ole sisältäpäinkään samanlaisia, miksi siis yrittää näyttää ulkopuoleltakaan.

Ehtiköhän Reeta nauttia kaljuudestaan? Entä me muut?  Someone looking so different, so out of place and yet so beautiful and somehow meant to be. Muistan puhuneemmekin usein, että sitten kun hiukset kasvavat takaisin. Miksi sittenkun, kysyn nyt. Kruunu ilman piikkejä, se oli. Kaunis ja kiiltävä, kunnioitettava.

Miksi siis leikkasin hiukseni? Olen ajatellut sitä usein, miltä näyttäisin jos olisin kalju. Nyt tiedän, että se ei olisi ollenkaan huono ajatus kokeilla. Oikein hävettää hätäilyni, turhuuden huipentuma. Tätäkin voi joskus muistella aikana jolloin ajelutin puoli päätä kaljuksi. Kampaaja oli muuten yhtä paniikissa kuin minäkin ja liiotteli, mutta kasvaahan se takaisin. Onhan minulla ollut sentään platinablondi afropermanenttikin.

Was it Father Christmas?

Vesisade ropisee sievästi, mutta terävästi ikkunaan. Oikein kuin se ilmoittaisi olemassaolostaan, kertoisi satavansa nyt joulukuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä alas maahan, sulalle asfaltille, vihreällä nurmelle ja mutaiselle polulle. Täällä ei tänäkään vuonna pukki päässyt reellä kovin lähelle, piti lentää katolle ja tulla piipusta alas. kun vain olisi Nokipoika muistanut käydä ennen pyhiä. Meillä pukki kävi melkein sisällä, soitti ovikelloakin mutta emme ihan nähneet häntä, niin kiire pukilla oli.

Ei ollut kinkunvalvojaisia, ei Kuumaa linjaa eikä puuroa aamulla. Mutta oli joululauluja, notkuva pöytä, Skypen linjat kuumina ja paha olo kun vain vilkaiseekaan suklaarasiaa. Valvoin ilman isoa kinkkuakin ja puuroa ei ole ikäväkään. Olin ollut kilttinä, kuten yleensäkin olettaa saattaa.

Olisihan se mukava nukkua Reetan vieressä, mutta viimeksin heräsin keskellä yötä ja totesin, että Reeta ei ollutkaan Gruffalo. Ja Saaran sohvalla nukkumisestakin tuli niin kova valitus hajuhaitoista, että parempi olla vain keskenään omassa sängyssä. Elinan sohvalla on hyvä nukkua, pieni (ja ilmainen) mainos sohvamatkaajille. Aulin luona on kovat bileet nyt, ei saisi vanha tarvitsemaansa lepoa.

Kovasti on vuodessa tapahtunut ja on hauska muistella taaksepäin, kuinka moni asia menikin yllättävästi suunnitelmien mukaan. Ainakin yhtä moni ei sitten mennyt sinne päinkään. Vuosi sitten tähän aikaan oli maisema hyvin erilainen, mutta vaalin sitäkin. Hetkeäkään en pois vaihtaisi, minun elämäni.

Jouluni ei ollut joulu ilman rakkaitani, olemme vain vähän kauempana toisistamme. En tule muistelemaan tätä joulua sinä jouluna poissa kotoa, vaan sinä jouluna Lontoossa. Kokemusta rikkaampana jälleen, aineistoa kokoelmaan. Arkistointi odottaa.

Rauhallista joulunaikaa. Henkilökohtaisesti rajoitan huomisesta alkaen suklaansyöntiä, jotta mahtuisin farkkuihin vuodenvaihteessa. Jälleen kului yhdet housut rikki kovasta kävelystä ja paksuista reisistä.

M.

Dripping.

I’m dreaming of a white Christmas. Vaan vettä tulee kaatamalla, sukat on märät ja kengät on märät ja tukka(mitä siitä on jäljellä) ja kaikki on märät. Kalsarit säästyivät tällä kertaa. Sanoivat uutisissa että 13 miljoonaa ihmistä aikoo vaeltaa Lontoon ostoskaduille sattumalta juuri samana päivänä kuin minä, kaikkea sitä! Mutta enhän minä ihmisiä pelkää(ellei päiviä jälkeen alkoholinjuonnin lasketa) ja eikun ulos vaan.

Eihän sitä ihmispaljoutta muualla huomannut, kuin Oxford streetillä ja tyhjinä hyllyinä. Tai sitten huomioni oli kiinnittynyt aivan muualle, ja on niin vaikeaa huomata tuollaisia asioita kun on paljon mielenkiintoisia pikkuasioita huomioitavana. Ja seurakin oli mitä mainiointa, hyvin englantilaista sanoisin. Sellaista, kun ovet muistetaan avata aina ja takki autetaan päälle ja anteeksi muistetaan pyytää usein, tiedättehän, traditional way. Hmm, tähän voisi tottua mutta miten minun kuuluisi olla? Kiittää ja hymyillä kauniisti ja auliisti, ehkä hieman ujosti ja ojentaa käteni arvokkaasti, keskustella fiksusti ja ehkä naurahtaa sievästi every now and then. Olkaa huoleti, päätin kuitenkin olla vain oma itseni(tällä tukalla ei oikein huijata enää ketään ikinä).

Elämä tähän asti, tärkeämpää kuitenkin on, mitä tulevaisuudelta toivoo. Politiikkaa, kulttuurinvaihtoa, huumoria. Mukavaa kun tapaa niin puheliaita ihmisiä, kyllä tutustuminen on vain helpompaa ihan vain juttelemalla, kuin arvailemalla. Aikaa oli liian vähän, mutta viisastuimme.

Lontoossa aikaa menee matkustamiseen käsittämättömän paljon. Kaiketi on vain toisteltava vakuuttaakseen itsensä ja seuralaisensa, että ei se ole määränpää, vaan se matkan taitto. Ja kun kuitenkin keskustella voi missä vain. Metrossa on vain yleisöä. Kerta kaikkiaan, kyllä olikin yleisöä tällä kertaa. Siihen hullunmyllyyn ei ole ikävä hetkeen.

Näin paljon kauniita asioita, ja erikoisia myös. Reeta, tämä kaupunki on sinun.


M.

Too heavy things.

Kuka kaipaisi blogia? Kaikilla ei ole mahdollisuutta jäädä pohtimaan yksittäisiä ja usein satunnaisia ajatuksia maailman kulusta päiviksi, toisinaan jopa viikoiksi eteenpäin. Ja useimmilla ihmisillä ei ole aikaa lukea edes päivän lehteä rauhassa, saatikka sitten yhden ihmisen blogia, josta saisi vain lisää täytettä ylibuukatuille aivoille. Parasta heille olisi kylpyläloma hierontoineen ja hoitoineen niin, että olisi raukea ja seuraavana päivänä voisi kaikessa rauhassa juoda aamukahvit ja keskittyä heräämään uuteen päivään.

Lyhyempää helpotusta aivotoiminnalle antaa muunlaiset formaatit kilpaillen keskenään ihmisen ajasta itsensä kanssa. Sillä sitähän se on, millä täyttää aika, jonka käyttäisi muuten ollakseen vain omien ajatustensa kanssa. Tv, netti ja miljoonat sivut, netti-tv, kirja, lehti vai kenties puhelin. Voit tehdä kaikkea, mutta oletko koskaan itsesi kanssa?

Tähän saakka sain voimaa ja intoa kirjoittaa, kun ajattelin mahdollisia lukijoita. Nyt olen kehittänyt ajatusta eteenpäin. Kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentelemään ajatuksiani, pakottaa käsittelemään kaikki uudet asiat joita elämä toisessa maassa eteen tuo ja auttaa muistamaan ja arvostamaan elämän eri kerroksia. Toisin sanoen siis, elän nyt enemmän hetkessä kuin koskaan aiemmin. Kun asioita tapahtuu, sillä sekunnilla mietin mitä tapahtuu, missä ja miksi. Seuraava ajatus on, miten reagoin tähän kaikkeen ja heti perään miksi. Miksi reagoin näin? Mitä on tapahtunut tähän astisessa elämässäni kohdatessani nämä tunteet ja ajatukset nyt?


Olen huomannut olleeni hyvin rauhallinen jo pidemmän aikaan. Todennäköistä on siis, että olen saanut poistettua ne asiat elämästäni, jotka nakersivat pikkuhiljaa takaraivossa aiheuttaen pientä jomotusta, joka taas aiheutti ärtymystä. Ihottumakaan ei saisi peittää hiertävillä vaatteilla vaan puhdistaa ja antaa happea. Viikon lomallani olin kahdesti ärtynyt. Hetken ärtyneenä oltuani mietin,  että tämä olotila on oli ennen niin kovin tuttua, nyt ei ollenkaan. Miksi siis ärsyynnyin tällä kertaa? Siirryin kauemmaksi kaikesta valittavista ihmisestä ja toisella kertaa laitoin Jipun soimaan kuulokkeisiin niin lujalle, että en kuullut junassa kaakattavaa rouvaa. Minulla oli siis mahdollisuus vaikuttaa omaan tilaani. Miksei siis muutenkin, koko elämään liittyvissä kysymyksissä voisi ottaa härkää sarvista ja tehdä ärsyttäville asioille toimenpiteitä niin, että saa ajan kulumaan paremmin. Mutta miten edetä niiden asioiden, kanssa joihin ei voi vaikuttaa? On löydettävä kiertoteitä ja uusia polkuja, luotava uutta uraa suuntaan tai toiseen saavuttaakseen taas tasapainon.

M.

p.s Tämä on kirjoitettu yli 10 000 jalan korkeudessa. Tätä on nykypäivä. Vähän kyllä säikähdin ensin että Facebook ei toimi. Mitä tekemistä netillä olisi täällä lähellä avaruutta jos ei pääsisi Facebookiin?

Inner Peace

Kuka sen osaisi kertoa, kuinka saavuttaa sisäinen rauha? Saako silloin olla vailla mitään, voiko katua ja kuitenkin haluta? Kannattaako sitä edes oikeasti tavoitella, eikö olisi riittävän hyvä jos osaisi elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista?

Meditaatiossa pyritään ylittämään oman, pienen mielen rajat saavuttaakseen mahdollisuuden tutustua johonkin suurempaan. Mutta kun jos omakin mieli tuntuu toisinaan niin suurelta ja usein löytää sopukoita, joita ei tunnista, ei tiedä niistä mitään ja hukkaa ajatuksia ja muistoja, niin kuinka voisi mitään enää yhtään suurempaa edes käsittää?

Kristilliseltä käsitykseltä sisäisen rauhan löytyminseen liittynee Jumalan läsnäolo ja Hänen tuoman tyytyväisyyden sisäistäminen. Olisiko sekin vain levottoman mielen pakokeino saada jonkinlaista selvyyttä tähän sekavaan maailmaan? Sekin olisi ulkopuolinen keino,  joten voisiko silloin sanoa itse saavuttaneensa sisäisen rauhan nimenomaan omaan ajatusmaailmaansa?

Suuria suunnitelmia, mahdottomilta tuntuvia haaveita ja valtavia ajatuksia joita ei voi lokeroida. Onnea pienistä iloista, puhtaista villasukista, lämpimästä vuoteesta ja hammasharjasta. Rakkauden tunteminen oikein värisyttävällä tavalla. Iloa, joka näkyy ja tuntuu kipuna poskilihaksissa. Raikuvaa naurua ja kanssamatkustajiakin kiinnostavia keskusteluja. Sitähän tämän elämän tuleekin olla. Kun vielä unohtaisi pömppömahan, finnit, märät sukat ja katkeilevat kynnet.

Sisäisen rauhan rikkoo huoli, jonka pitäisi antaa perspektiiviä.

M.

OULU-HEL

Pakkasta -20 astetta ja kevyt lumisade. Ihana talven ihmemaa, mikään ei tätä mielentilaa poista. Lunta oli tullut ikävä, onneksi se tuli ennen minua. Äiti ja isi ja Reeta ja kaikki loputkin, iloista nähdä. Samat aiheet kuin ennenkin, mutta silti tärkeää. Kiire ja saatava aikaan. Marita ajaa niin kuin ennenkin ja kuljemme talosta taloon kuin mustalaiset, niin kuin ennenkin.  Elina laittanut jouluvalot. Hella ja mukava huomata kuinka hyvin FB toimii. Vauvoja! Kuinka ne ovatkin kasvaneet, usein viisaampia kuin tätinsä. Ystävät ja sukulaiset, haluaisin kiittää teitä…  Kakkua ja kahvia. Uskomatonta, minkälaisia ihmisiä sitä lähelleen saakin haalittua. Tuntuu, kuin joskus olisi tehnyt jotain oikein.

Suomi 95.v. Kaunista kansaa näyttäisi olevan. Ja samppanjaa rakkaille. Äkkiä unta että jaksaa taas. Joulujuhla, kuusi varisee ja boolissa maistuu glögi. Minä juon viiniä ja siideriä, kahta en vaihda. Pinkki mersu, vain kuskia oli ikävä. Ihanaa, kun onni löytää ihmisen. Baari ja pizzaa, miehet eivät ole komistuneet, mikä ei ole henkilökohtainen häviö kuitenkaan. Hillitsin itseni enkä herännyt aikaisin.  Pakkaa, kaikki hukassa, pää on liian painava ja sydän täynnä kiitollisuutta. Ehkä pääkipukin johtuu rakkauden yliannostuksesta, ei muusta. Lihis ja ödöör jää kiinni villapaitaan. Miksi en käynyt Aulilla.

Helsinki, junamatka meni taas liian nopeaan. En ehtinyt lukemaan lehtiä ollenkaan, Areena ei toiminut ja nukutti. Noora ja On the Rocks. Ihana kotikolo, loskaa ja pyhäsukat tippuu vettä. Aamu ja Celine, joulun tunnelmaa ja maailman parannusta, olisipa vain aikaa hieman enemmän. Hei hei, palataan Facebookissa.

Nyt istun koneessa ja seuraan näytöltä Guinnesin maailman ennätyksen syntyä. Laiha kaveri meinaa kuolla kun on pukenut 230 valkoista alushousua päälleen. Ja poliisiksi pukeutunut strippari pukee housut ylleen, vetskari kiinni ja kaksi nappia, sitten sivusta kiinni ja nykäisee, kello käy. Eri maasta nämä lähetykset, meni hetki ymmärtää, että tekstitys oli varmasti jollekin ihan selkeää, ei se ollutkaan kirosanojen merkkejä.

Kiitos universumi, kiitos maailma.

M.