Dripping.

I’m dreaming of a white Christmas. Vaan vettä tulee kaatamalla, sukat on märät ja kengät on märät ja tukka(mitä siitä on jäljellä) ja kaikki on märät. Kalsarit säästyivät tällä kertaa. Sanoivat uutisissa että 13 miljoonaa ihmistä aikoo vaeltaa Lontoon ostoskaduille sattumalta juuri samana päivänä kuin minä, kaikkea sitä! Mutta enhän minä ihmisiä pelkää(ellei päiviä jälkeen alkoholinjuonnin lasketa) ja eikun ulos vaan.

Eihän sitä ihmispaljoutta muualla huomannut, kuin Oxford streetillä ja tyhjinä hyllyinä. Tai sitten huomioni oli kiinnittynyt aivan muualle, ja on niin vaikeaa huomata tuollaisia asioita kun on paljon mielenkiintoisia pikkuasioita huomioitavana. Ja seurakin oli mitä mainiointa, hyvin englantilaista sanoisin. Sellaista, kun ovet muistetaan avata aina ja takki autetaan päälle ja anteeksi muistetaan pyytää usein, tiedättehän, traditional way. Hmm, tähän voisi tottua mutta miten minun kuuluisi olla? Kiittää ja hymyillä kauniisti ja auliisti, ehkä hieman ujosti ja ojentaa käteni arvokkaasti, keskustella fiksusti ja ehkä naurahtaa sievästi every now and then. Olkaa huoleti, päätin kuitenkin olla vain oma itseni(tällä tukalla ei oikein huijata enää ketään ikinä).

Elämä tähän asti, tärkeämpää kuitenkin on, mitä tulevaisuudelta toivoo. Politiikkaa, kulttuurinvaihtoa, huumoria. Mukavaa kun tapaa niin puheliaita ihmisiä, kyllä tutustuminen on vain helpompaa ihan vain juttelemalla, kuin arvailemalla. Aikaa oli liian vähän, mutta viisastuimme.

Lontoossa aikaa menee matkustamiseen käsittämättömän paljon. Kaiketi on vain toisteltava vakuuttaakseen itsensä ja seuralaisensa, että ei se ole määränpää, vaan se matkan taitto. Ja kun kuitenkin keskustella voi missä vain. Metrossa on vain yleisöä. Kerta kaikkiaan, kyllä olikin yleisöä tällä kertaa. Siihen hullunmyllyyn ei ole ikävä hetkeen.

Näin paljon kauniita asioita, ja erikoisia myös. Reeta, tämä kaupunki on sinun.


M.