Kiiltävä kruunu

Junassa Edinburghiin tuli kiire kirjoittamaan. Lukiessani vanhasta Imagesta Maria Veitolan kolumnia hiuksista, aloin miettiä omaa suhtautumistani hiuksiin ja niihin, kehen ne ovat kiinnittyneet.

Ajellessani toisen puolen päästäni kaljuksi, täysin nahalle, löysin odottamattomia asioita itsestäni ja osittain myös muista. Ensinnäkin, nyt tiedän miltä Matista tuntuu, minkälaisia vaikeuksia ja turhautumisia kaljun pitäminen tuokaan. Mutta kuten eräs oululainen erikoismies sanoi, on se vaan ihana tunne, kun tuuli hivelee päänahkaa. Enpä ole ennen moista kokenutkaan, myönnän, ja totean sen myös olevan ihanaa.

Mutta enpä olisi arvannut, että uudesta kampauksesta tulee ihan blogin aihe. Mutta kuten mainitsin, löysin itsestäni jotain uutta, ja sellaistahan on aina hyvä purkaa. Huomasin olevani hyvinkin turhamainen ja ulkonäöstäni tarkka nainen. Olen aina ajatellutkin ulkonäöllä olevan väliä, jossain vaiheessa jopa meikkasin kauppaan lähtiessäkin. Kun näin itseni peilistä ohimo ajeltuna, olin kuolla siihen paikkaan. Sydänkohtaus ainakin oli hyvin lähellä, käteni tärisivät ja olin lähellä paniikkia. Hiusten takia. Kaksi päivää ajattelin vain hiuksiani, yritin hakea hyväksyntää itseltäni, muilta ja peilistä. Toistelin niiden kasvavan takaisin, Reetankin hiukset kasvoivat pian takaisin! Yritin miettiä kuinka kalju sopi Reetalle hyvin, miksei siis minullekin? Olemme niin samannäköisiä, mutta oliko se juuri se ero, että Reetalle se sopi ja minulle ei niinkään? Keskittyminen oli poissa. Illalla mietin vain, että en itke, kyyneleitä on riittänyt tarpeeksi muutenkin ja isompien asioiden vuoksi.

Kuinka näin pieni asia sai minut niin poissa raiteiltani? Kuinka saatoin kuluttaa päiviä elämästäni miettimässä hiuksiani, kauniita, vaaleita ja terveitä hiuksiani ja mitä niille olin tehnyt? Kuinka vähän sillä oikeasti on merkitystä, nyt sen ymmärrän. Äitini on usein sanonut, että hiukset ovat naisen kruunu. Voi olla, että hän on sanonut näin vain kerran, mutta minulle se on jäänyt pyörimään päähän kuin rikkinäinen levy. Olen kuvitellut hiusteni olevan kuin kultainen, kiiltävä kruunu, jota pitää huoltaa ja kunnioittaa. Mutta kuinka käy, jos ei ole kruunua? Menettääkö naiseutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Ei todellakaan. Ymmärrän kyllä, että klassisen kauneuden rajamailla ja siltä poistuminen saattaa vaikeuttaa ihmisten ensikäsitystä sinusta, mutta onko sillä niin väliä? Kukaan, jolla on oikeasti väliä, ei odota sinun täyttävän Venuksen ulkonäön asettamia vaatimuksia. Klassisilla kauneusihanteilla leikkiminen voi siis olla jopa tervettä ja suotavaa, emme ole sisältäpäinkään samanlaisia, miksi siis yrittää näyttää ulkopuoleltakaan.

Ehtiköhän Reeta nauttia kaljuudestaan? Entä me muut?  Someone looking so different, so out of place and yet so beautiful and somehow meant to be. Muistan puhuneemmekin usein, että sitten kun hiukset kasvavat takaisin. Miksi sittenkun, kysyn nyt. Kruunu ilman piikkejä, se oli. Kaunis ja kiiltävä, kunnioitettava.

Miksi siis leikkasin hiukseni? Olen ajatellut sitä usein, miltä näyttäisin jos olisin kalju. Nyt tiedän, että se ei olisi ollenkaan huono ajatus kokeilla. Oikein hävettää hätäilyni, turhuuden huipentuma. Tätäkin voi joskus muistella aikana jolloin ajelutin puoli päätä kaljuksi. Kampaaja oli muuten yhtä paniikissa kuin minäkin ja liiotteli, mutta kasvaahan se takaisin. Onhan minulla ollut sentään platinablondi afropermanenttikin.