Jenni & Tumppu was here. Näytin ja kerroin heille kaiken mitä tiedän. Kaiken mitä rakastan tässä kaupungissa, kaiken mitä olen täällä oppinut ja havainnut. Kerroin, että tämä kaupunki on painanut minuun merkkinsä ja että vaikka jätänkin kaupungin, se ei jätä minua. Kerroin, kuinka ajatukseni ovat tuulettuneet, kuinka olen saanut silmäni aukaistua ja kuinka kaikella on merkityksensä.
Keskustelu jatkui kuin emme olisi erossa olleetkaan. Teininä istuimme tienposkessa irvistellen ja kylmissämme juomassa kiljua, nyt istuimme Hyde Parkissa nauttimassa siideriä.Tällä kertaa juttelimme maailmasta ja sen kansoista ja kansalaisista. Kävimme läpi ihmissuhteita ja niiden erikoista tapaa esittäytyä meille. Haaveilimme tulevasta. Mukava on kuitenkin huomata, että ihan hyviä meistä tuli - kaikesta huolimatta. Kävellessämme Oxford Streetiä pitkin nukkumaan jo kolmelta aamulla totesimme, että näin vanhempana krapulanpelko on suurempi kuin silloin ennen. Ja pelko myös aiheellinen.
Ystävilleni tämä matka oli erityinen monestakin syystä. Matka oli oikein ajoitettu ja hyvin ansaittu tauko arkielämästä. Minä osasin näyttää vain murto-osan siitä, mitä Lontoolla on tarjottavaa, mutta nämäkin matkalaiset tulevat vielä palaamaan. Uskon heidän nauttineen tästä suurkaupungin vilinästä, jollaista eivät olleet ennen nähneet. Kävelimme pitkin Thamesin rantaa auringon laskiessa. Oli kesäisen lämmintä, ja tunnelma oli leppoisa. Söimme brittiläisittäin ja nautimme Pimmsiä. Jäähyväiset Victoria Stationilla: “Nähdään pian. Elämä jatkuu!”
Samalla, kun kierrätin matkalaisia, tein jo omia hyvästejäni tälle kaupungille. Kävin läpi matkaani ja aikaani täällä, kertasin kokemaani ja vannoin palaavani. Mielikuvitusystäviä tai ei, sain nauraa sydämeni kyllyydestä tässäkin maassa.
Ei enää monta yötä.
M.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti