Muutama tunti unta, suihku ja uusi maalaus naamaan ja menoksi. Imperial War Museumin holokausti-näyttely veti hiljaiseksi. Jalkani eivät kulkeneet aivan niin reippaasti siihen suuntaan, en ollut ihan varma haluanko edes tietää enää enempää mutta hyvä se oli nähdä. Aineistoa oli runsaasti. Vaelsin vaiti kuvalta ja tekstiltä toiselle pysytellen tässä maailmassa vain vilkaisemalla tuon tuosta kanssakulkijaa, miestä, jolla oli legorobottikuvioitu villapaita päällä.
Covent Garden onnistui nostamaan mielen murheesta mennyttä kohtaan ja huolesta tulevaan upealla jouluvalaistuksellaan, jättimäisellä Petteri Punakuonolla ja London Gay Men’s Chorus esiintymässä täpötäydelle torihallille suurten joulupallojen alla. Ikinä en ole nähnyt niin suuria. Very merry men, sanoisin. Lounaalle Jamie Oliverin Unioin Jacks ravintolaan, joka juhlii englantilaisia raaka-aineksia ja reilua ruokaa. Ja olin tyytyväinen. Pizzaa, mutta ei mitään tavallista pizzaa. Rapea pohja, omenahilloa tomaattikastikkeen sijaan, kunnon sinihomejuustoa mozzarellajuuston sijaan, porsasta, vesikrassia ja cracklings. Mahtavaa. Crackilings on muuten sitten uppopaistettua porsaanrasvaa että ne sitten siirsin sivuun liian englantilaisena minulle. Ja katsokaa näitä sivuja! http://www.unionjacksrestaurants.com/home kuinka söpöä! Englantilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi itsetehtyä jäätelöä, makuina eton mess (marenkia ja hilloa), sticky toffee pudding ja henkilökohtainen suosikkini Earl Grey tea and Biscuits, joka oli kuin olisi juonut kupillisen hyvää Earl Greytä jäätelön kanssa. Mahtava idea!
Suomalaiselle kirkolle oli matkaa, but it’s not the destination, it’s the journey. Pastori tuli tervehtimään kädestä pitäen ja toivoi osallistumista ensi viikonlopun joulumyyjäisiin. Like I’d miss that! Kirkko oli kuin mikä tahansa suomalainen kirkko, hurjan kalliita suomalaisia tuotteita pikku myymälässä ja pieni kirjasto. Kättelystä tulikin yllättävän paljon keskustelua. Suomessa olisin vain maininnut pastorin kädenpuristuksen olleen löysä, mutta kun ystäväni olivat hyvin ihmeissään että hän edes kätteli! Täälläpäin maailmaa ei kätellä tavatessa eikä varsinkaan naiset yleensä kättele ketään. Nuorille pojille kättely liittyy aikuistumiseen, keskustelu mieheltä miehelle. Ja kun esittelin heidät koko nimellä, sekin oli erikoista. Eli ne asiat, joita me pidämme hyvien tapojen mukaisina, ovatkin täällä erikoisia. Voi kuinka kutkuttavan mielenkiintoista kulttuurien vertailua!
Ihmisvirta ei missään vaiheessa katkennut. Edelleen mietimme, mistä nämä ihmiset tulevat ja minne he menevät. Ystäväni pohti eikö heillä ole kotia. Minä taas olin aina ajatellut, että he kaikki olivat varmaan juuri matkalla kotiin. She never sleeps, London, I mean.
M.
Paljon nähnyt kassini pullolleen tavaroita viikonlopun minilomaa varten. Kirja, Oystercard, puhelin, laturi, lompakko ja vesipullo, kyllä näillä pärjää. Viimeinen vilkaisu Kalevan valmistuneiden listalle varmistaakseni että olen lukenut oikein ja olen valmis lähtemään. Jännittää. Vatsanpohjassa tuntuu olevan perhosia. Tätä tunnetta varten olen täällä. Tämä pelon ja jännityksen sekainen tunne, ajatukset risteilevät päässä suuntaan ja toiseen, hymyilyttää. Virne naamalla mietin, kuinka elän juuri näitä hetkiä varten. Juuri ennen kuin jotain jännittävää tulee tapahtumaan oikein tuntee elävänsä ja samalla ymmärtää oman kuolevaisuutensa. Pienistä hetkistä muodostuu kokonaisuus, jossa on mutkia ja mäkiä, kivikkoa ja soratietä, ja jota kutsumme matkaksi nimeltä elämä. Toiveet täyttävät ja viitoittavat tämän tien.
Ja matkalla todella olin. Jotenkin tunsin jo lähtiessä, että palaisin kotiin viisaampana kuin lähtiessä. Mutta koin myös ensimmäisen kerran tylsyyttä! Sain kirjan (Harry Potter and The Chamber of Secrets) luettua loppuun, telkkarista loppui ohjelmat, nukutti eivätkä seuralaiseni olleet vieläkään saapuneet. Ensimmäiset tylsyyden viisitoista minuuttia kolmeen kuukauteen. Kyllä oli vaikeaa!
Auttaisinko itselleni mukillisen kuohuvaa?
Lopulta olin täpötäydessä pubissa lasi kädessä ja maailmanparannus hyvässä vauhdissa. Mennyt, nykyisyys ja ennen kaikkea tuleva, kaikki avoinna ja pöydällä. Ihmiskohtaloita, kohtaamisia ja kadottamisia, kaikki samassa. Toista skottia en niin hyvin tuntenut vielä siinä vaiheessa, mutta ilo oli tutustua. Ystäväni vain hihkaisi jossain vaiheessa hänelle että: See? She’s not shy! Totta, totta. Isäni tytär.
M.
Kotimaan näkeminen lähestyy kovaa vauhtia. Enää muutama täyteen ahdettu viikonloppu ja olen matkalla sinne. Havahdun usein miettimään, kuinka asiat mahtavat sujua siellä. Elämä menee eteenpäin, tilanteet muuttuvat ja jään väistämättä pimentoon joistakin asioista. Olen jo tottunut siihen tässä tulemisten ja menemisten jatkumossa, se ei tunnu enää niin pahalta kuin ennen. Ja kiitos SOME:n, olen jokseenkin hyvin perillä asioista. Poikaystäviä, uusia työpaikkoja, uusia taitoja, tapoja ja ehkä toivottavasti toteutuvia unelmia. Aika vierii, tikittää kuin aikapommi, lähemmäs ja lähemmäs jälleennäkemistä, jolloin käymme kaikki asiat läpi uudelleen nokikkain. Ihan kaikkia asioita ei voi kuitenkaan Facebookissa käydä läpi, ja lähes aloitin jo listan aiheista ja ihmisistä kenen kanssa niistä oli puhetta jutella. En tehnyt sitä, sillä luotan yhteisen sävelemme virittymiseen. Mutta kuinka monesti sitä huomaa olevansa tilanteessa, jossa kaipaa ja ikävöi niin kovin ja tekstiä vain tulisi mutta kun näppäimistö ei ole se oikea kanava sen purkamiseen?
Enkä ole edes vielä päässyt siihen tilanteeseen, jossa olisin ollut keskenäni niin kauan, että olisin saanut jollain tavalla pohdittua kunnolla. Oikein kaiveltua haudattuja mietteitä, niitä muistin lokeroita, joissa lukee päällä keltaisella teipillä: avaa vasta kun on aikaa. Ne ovat niitä ajatuksia ja sattumia elämässä, joista tietää, että ne on vain mietittävä läpi. Oikein käänneltävä kunnolla ja katseltava joka suunnalta voidakseen jakaa ne seuraaviin muistin lokeroihin. Ne ovat niitä muistoja, joista päästävä nopeasti eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen ja palattava järjestämään kunhan tietää voivansa suorittaa inventaarion kerralla kunnolla loppuun.
Vertaisin näitä laatikoita joka kodissa sijaitseviin romulaatikoihin. Pulkkisessa asuessani vannoin, etten koskaan keräisi niitä laatikoita omaan tulevaan kotiini. Niitä, missä on roskat ja tärkeät tavarat sekaisin, sakuraa pohjalla ja kirjepaperia päällä, käytetyt ja käyttämättömät paristot sekaisin ja viime vuonna saadut joulukortit ja lähettämättä jääneet syntymäpäiväkortit. Silloin en vielä tiennyt, että nämä laatikot ovat tärkeitä etappeja elämässä, niitä täytyy olla nähdäkseen ajan kuluvan kaikesta huolimatta. Voi huomata, että viime joulua varten talteenpantu keksipaketin punainen nauha voi olla käyttökelpoinen myös tänä (tai ensi) jouluna ja että vaikka savetit ovat käteviä matkalla, ne kannattaisi pitää laukussa mukana, ei laatikossa.
Muisti on kuitenkin siitä armollinen, että nämä ajatusten romulaatikot eivät koskaan täyty niin, etteikö niitä saisi helposti kiinni. Vanhemmat muistot tipahtelevat unohduksiin eivätkä näy sieltä ellei etsi, useimmat eivät edes silloin. Tavallisessa romulaatikossa ne kauimmin tallessa olleet tavarat pursuavat laatikon toisesta päästä eikä alalaatikkoa meinaa silloin saada kiinni.
Olen siis Marttojen kanssa samalla linjalla, kaappeja ja laatikoita ei tarvitse siivota jouluksi jos ei aio viettää pyhiään niissä. Samaa neuvoa voinee soveltaa ajatuksiin. Ehkä pölläytän enimmät pölyt joistain muistoista joulun aikaan, mutta ehkä en. I am going to be making new ones.
M.
Siellä kotikulmilla tulee harvemmin tilaisuuksia, joissa harjoitella ihmisvirtaan liittymistä. Stockmannin Hulluja päiviä ei lasketa, siellä ei voi juurikaan sanoa ihmisten toteuttavan normaalia käytöstään. Tähän ihmisvirtaan, jota täällä näkee ja kokee, ei kuulu kyynerpäätaktiikka, kamppaus, etuilu, ei huuto eikä kiroilu. Täällä käytetään sanoja kuten excuseme, sorry, allrightthere ja goahead. Usein niitä mutistaan hieman epäselvästi eikä siihen kiinnitä huomiota ennen kuin joku ei sanokaan niin. On vaikeaa vaipua ajatuksiinsa paikassa, jossa on koko ajan ruuhkaa ja kadun ylittäminenkin saattaa vaatia jonotusta, eikä kannatakkaan. Muiden huomioon ottaminen on ehkä tärkein osa tässä ihmismeressä, johon liittyy kun poistuu Wimbledonista ja matkustaa metrolla, junalla tai ratikalla Lontoon sydämeen.
Ei sovi törttöillä, sanoisin. Sen huomaa jos siihen lankeaa.
On yllättävän vaikeaa pysyä mukana tässä virrassa. Tunnettujen katujen ihmisvirta ei vain katkea koskaan, se liikkuu vellovana massana jatkuvasti ja jos yrität ylittää jalkakäytävän päästäksesi ystävän luo toiselle puolelle, sinun on oltava nopea ja sulava. Väenpaljous väsyttää, metron penkki houkuttaa. Sinnekkin on mentävä silti rauhallisesti. Vielä pari minuuttia ja olet kotona.
Lauantaina kävelin Thames-joen viertä enkä voinut uskoa, että olen täällä. Kylmät väreet pitkin selkäpiitä pohdin, että kyllä, täällä sitä ollaan, make the most of it! Ja hyvin olen tähän mennessä saanut tuhlattua rahaa, nähnyt paikkoja ja tutustunut hienoihin ihmisiin. And what a pleasure it all has been.
Söimme munatonta ja maidotonta mutta silti hyvää ja kuorrutettua isänpäiväkakkua tänään ja kaksivuotias kiljui koko päivän: I love cake! Kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi oman äitin lapsi kiljui mielessään koko viikonlopun I love life! Tässä meressä riittää tutkittavaa.
M.
Ennen tänne tuloani pohdin usein (ääneen), että miksi lähden kun kaikki oli kuitenkin niin hyvin. Ehkä juuri siksi, että tiesin kaiken olevan hyvin vain siksi, että muutos olisi tulossa, viemässä eteenpäin ja uuteen suuntaan. Kaikki asiat, joilla on merkitystä, pysyisivät mukanani. Tärkeimmät vielä täältä pois tullessakin ja mukana koko loppuelämän.
Huomaan palaavani ajatukseen paussilla omasta elämästäni. Mutta se ei ole totta, en ole paussilla elämästäni, vaan elän sitä niin kuin parhaaksi näen. Näen, koen ja maistelen koko ajan juuri sitä elämää, jota haluankin. Mikään ei ole täydellistä eikä kaikkea voi suunnitella, mutta kyllä pieni suunnitelmallisuus kuuluu elämään ja sattumat vain lisäävät aivotoimintaa, vireyttävät pieniä harmaita aivosoluja ja saavat hammasrattaat liikkeelle taas aivan eri tahtiin. Siitähän tässä elämässä on kyse, saada ote, menettää se ja tarrata seuraavaan. Mikään ei ole pysyvää, osa asioista lipsuu helposti viisipiikkisen läpi, osaa voit ihailla ja pohtia, pyöritellä ja vaalia ja ne katoavat hitaasti, mutta varmasti. Mutta siihen mennessä seuraava mielenkiintoinen asia on jo esitellyt itsensä ja saat siitä otetta.
En ole paussilla, sillä sitä elämää, jota ennen elin, ei ole enää. Elämä on valintoja, kuten Reeta viisaasti sanoo uskoen siihen itsekin. En pukkaa täällä lastenrattaita puistossa sattumalta, vaan innosta elämään. Elämänjano, se on kova ja vaikea sammuttaa. Enkä haluakaan sammuttaa! Minäkin haluan olla janoinen vielä vanhempanakin. Niin kuin Auli on ja Elina ja Ari.
Shall I make this heavy, heavy heart? kysyi lapsi kun leivoimme ensimmäiset piparit. Tottahan toki, oleva hyvä, vastasin ja tuli suuria, komeita, pulleita pipareita täynnä hyvää.
Laters, M
P.S. Vähän jo lauloin joululauluja. Tiesin, että jotain hyötyä siitäkin joka jouluisesta tiernapoikailustakin oli, osaanpahan joululaulujen sanat ulkoa!
Heräsin aamuun pohtien mitä tänään tekisin. Kävisinkö katsomassa Big Beniä Westminster Abbeylla, en ole nähnyt sitä vielä niin läheltä, että tuntisin sen arvokkuuden ohimoilla. Onneksi en mennyt tänään, en ole saanut vielä käsiteltyä kunnolla tämän viikon tapahtumia päässäni. Tai miten sen nyt ottaa, pohdin vain, kuinka hienoa oli kokea Leijonakuningas-musikaali.
On vaikea kuvailla kuinka koskettavaa se oli. Leijonakuningas on kuitenkin yksi parhaista elokuvista ja tehnyt suuren vaikutuksen. Siinä on myös se kohtaus, joka tulee ensimmäisenä mieleen kun miettii surullisia kohtauksia. Kohtaus, jossa Mufasa kuolee, jännittikin etukäteen eniten, sillä nyt sitä ei voisi kelata pois niinkuin olin aikaisemmin tehny VHS-kasettia katsellessa. Teatterissa oli hyvin erilaista kuin mihin olen tähän mennessä tottunut. Saimme liput ja kipusimme paikoillemme parin tuhannen muun ihmisen kanssa. Näytös oli loppuunmyyty. Itketti jo heti ensi aplodeista, niitäkin muuten jaettiin aina kun oli aihetta, mikä oli usein. Väliajalla haimme viiniä katsomoon. Olisin voinut hieman neuvoa baarinpitäjiä tehokkaampaan toimintaan, mutta ehkä toisella kertaa. Uskomatonta musiikkia, laulua ja tajuttoman hyvännäköisiä miehiä jumalaisissa vartaloissaan. Onneksi oli ne kiikarit. Esitys loppui, olimme haltioissamme. Sitten vain viereiseen pubiin, jossa oli Halloween-bileet jo kovasti menossa. Sovimme mukaan oikein hyvin kauheina itsenämme. Sielläkin soi niin hyvät biisit, että ei voinut olla tanssimatta. Baarimikko karsasti proseccotilaustani, mutta what can you do? Mies olikin irlantilainen, hassu aksentti. Sitten tanssimme!
Matkalaisten viimeisenä iltana he olivat myöhässä tapaamisestamme. Mutta onneksi niin minäkin. Mutta vähemmän, joten en säästänyt jogurttipäällysteisiä ja kanelilla maustettuja omenanpalasia heille. Istuin ja kävelin, törmäsin johonkin standiin kaikuvassa asemahallissa ja päästiin kirosanan ääneen suomeksi. Menin hetkeksi ulos koska hävetti vähän se mekastus. Poika tuli käsi täynnä kolikkoja tiedustelemaan, josko jos hän antaisi ne rahat minulle, minä kävisin ostamassa niillä hänelle alkoholia. Noh oho, sanoin ja kieltäydyin. Neuvoin myös koskaan olematta sekaantumasta siihen hommaan, tulee paha olo eikä useinkaan mitään hyvää siitäkään hommasta. Päätin, että en kerro että joskus se on hauskaa, herkkä tilanne, tiedättehän. Olisin kuitenkin voinut kertoa monia muita tarinoita säikyttämään poikaa, mutta hän ei halunnut kuunnella. Johan oli kummaa. Ja kummaa oli myös, että hän ei edes sanonut minkälaista alkoholia, halusi vain alkoholia. Pyörin vielä ympyrää, sisällä tuli kuuma ja ulkona kylmä. Lopulta matkalaiset tulivat, ja lähdimme syömään parasta meksikolaista ruokaa sitten Meksikon. Ja poika jäi ahdistelemaan muita odottajia aukiolle. Nähdään kuukauden päästä, rakkaat.
Laters, M.
Kaikki rakastuvat tähän kaupunkiin. Tein erinäisiä lupauksia tietyille henkilöille houkutellakseni heitä lukemaan tätä blogia. Nyt rikon ne, sillä seuraava täyttänee kaikki matkablogiin tarvittavat piirteet.
Kaikkialla on ihmisiä, rakastuneita, riiteleviä, yksinäisiä, humalaisia, kiinalaisia, amerikkalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia, italialaisia, koko maailma edustettuna. Hymyileviä, ajatuksiinsa uppoutuneita, vihaisia ja pitkästyneitä. Loputon ihmisvirta ei päättyne koskaan. Piccadilly mihin aikaan päivästä tahansa. Sinne teidän kaikkien on päästävä. Ruuhka-aika saa eri merkityksen.
Ruokaa ja juomaa, viihdettä ja sirkushuveja, you name it. Nuudelia vauhdista ja Ben&Jerry’s lämpimämmässä. Karkkia ja kaljaa. Jos olisi aikaa, puhuisimme kaikesta tärkeästäkin. Nyt puhumme vain, koska voimme. Koska olemme tässä näin, yhdessä ja kosketusetäisyydellä. Kuvia ja naurua, sekin tuntuu hyvältä. Huomiseen on aikaa ja kolme tuntiakin on ikuisuus, aikaa tehdä mitä ikinä haluaa.
Rikottuani yhden lupauksen, pidän nyt toisen: Tuomas, oliko tarpeeksi lyhyt ja ytimekäs teksti tällä kertaa? Varoin jaarittelemasta. Vaikka olen niin hyvä siinä.
Laters, M.
