Sea of Men

Siellä kotikulmilla tulee harvemmin tilaisuuksia, joissa harjoitella ihmisvirtaan liittymistä. Stockmannin Hulluja päiviä ei lasketa, siellä ei voi juurikaan sanoa ihmisten toteuttavan normaalia käytöstään. Tähän ihmisvirtaan, jota täällä näkee ja kokee, ei kuulu kyynerpäätaktiikka, kamppaus, etuilu, ei huuto eikä kiroilu. Täällä käytetään sanoja kuten excuseme, sorry, allrightthere ja goahead. Usein niitä mutistaan hieman epäselvästi eikä siihen kiinnitä huomiota ennen kuin joku ei sanokaan niin. On vaikeaa vaipua ajatuksiinsa paikassa, jossa on koko ajan ruuhkaa ja kadun ylittäminenkin saattaa vaatia jonotusta, eikä kannatakkaan. Muiden huomioon ottaminen on ehkä tärkein osa tässä ihmismeressä, johon liittyy kun poistuu Wimbledonista ja matkustaa metrolla, junalla tai ratikalla Lontoon sydämeen.
Ei sovi törttöillä, sanoisin. Sen huomaa jos siihen lankeaa.
On yllättävän vaikeaa pysyä mukana tässä virrassa. Tunnettujen katujen ihmisvirta ei vain katkea koskaan, se liikkuu vellovana massana jatkuvasti ja jos yrität ylittää jalkakäytävän päästäksesi ystävän luo toiselle puolelle, sinun on oltava nopea ja sulava. Väenpaljous väsyttää, metron penkki houkuttaa. Sinnekkin on mentävä silti rauhallisesti. Vielä pari minuuttia ja olet kotona.

Lauantaina kävelin Thames-joen viertä enkä voinut uskoa, että olen täällä. Kylmät väreet pitkin selkäpiitä pohdin, että kyllä, täällä sitä ollaan, make the most of it! Ja hyvin olen tähän mennessä saanut tuhlattua rahaa, nähnyt paikkoja ja tutustunut hienoihin ihmisiin. And what a pleasure it all has been.

Söimme munatonta ja maidotonta mutta silti hyvää ja kuorrutettua isänpäiväkakkua tänään ja kaksivuotias kiljui koko päivän: I love cake! Kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi oman äitin lapsi kiljui mielessään koko viikonlopun I love life! Tässä meressä riittää tutkittavaa.

M.