Ennen tänne tuloani pohdin usein (ääneen), että miksi lähden kun kaikki oli kuitenkin niin hyvin. Ehkä juuri siksi, että tiesin kaiken olevan hyvin vain siksi, että muutos olisi tulossa, viemässä eteenpäin ja uuteen suuntaan. Kaikki asiat, joilla on merkitystä, pysyisivät mukanani. Tärkeimmät vielä täältä pois tullessakin ja mukana koko loppuelämän.
Huomaan palaavani ajatukseen paussilla omasta elämästäni. Mutta se ei ole totta, en ole paussilla elämästäni, vaan elän sitä niin kuin parhaaksi näen. Näen, koen ja maistelen koko ajan juuri sitä elämää, jota haluankin. Mikään ei ole täydellistä eikä kaikkea voi suunnitella, mutta kyllä pieni suunnitelmallisuus kuuluu elämään ja sattumat vain lisäävät aivotoimintaa, vireyttävät pieniä harmaita aivosoluja ja saavat hammasrattaat liikkeelle taas aivan eri tahtiin. Siitähän tässä elämässä on kyse, saada ote, menettää se ja tarrata seuraavaan. Mikään ei ole pysyvää, osa asioista lipsuu helposti viisipiikkisen läpi, osaa voit ihailla ja pohtia, pyöritellä ja vaalia ja ne katoavat hitaasti, mutta varmasti. Mutta siihen mennessä seuraava mielenkiintoinen asia on jo esitellyt itsensä ja saat siitä otetta.
En ole paussilla, sillä sitä elämää, jota ennen elin, ei ole enää. Elämä on valintoja, kuten Reeta viisaasti sanoo uskoen siihen itsekin. En pukkaa täällä lastenrattaita puistossa sattumalta, vaan innosta elämään. Elämänjano, se on kova ja vaikea sammuttaa. Enkä haluakaan sammuttaa! Minäkin haluan olla janoinen vielä vanhempanakin. Niin kuin Auli on ja Elina ja Ari.
Shall I make this heavy, heavy heart? kysyi lapsi kun leivoimme ensimmäiset piparit. Tottahan toki, oleva hyvä, vastasin ja tuli suuria, komeita, pulleita pipareita täynnä hyvää.
Laters, M
P.S. Vähän jo lauloin joululauluja. Tiesin, että jotain hyötyä siitäkin joka jouluisesta tiernapoikailustakin oli, osaanpahan joululaulujen sanat ulkoa!
Heräsin aamuun pohtien mitä tänään tekisin. Kävisinkö katsomassa Big Beniä Westminster Abbeylla, en ole nähnyt sitä vielä niin läheltä, että tuntisin sen arvokkuuden ohimoilla. Onneksi en mennyt tänään, en ole saanut vielä käsiteltyä kunnolla tämän viikon tapahtumia päässäni. Tai miten sen nyt ottaa, pohdin vain, kuinka hienoa oli kokea Leijonakuningas-musikaali.
On vaikea kuvailla kuinka koskettavaa se oli. Leijonakuningas on kuitenkin yksi parhaista elokuvista ja tehnyt suuren vaikutuksen. Siinä on myös se kohtaus, joka tulee ensimmäisenä mieleen kun miettii surullisia kohtauksia. Kohtaus, jossa Mufasa kuolee, jännittikin etukäteen eniten, sillä nyt sitä ei voisi kelata pois niinkuin olin aikaisemmin tehny VHS-kasettia katsellessa. Teatterissa oli hyvin erilaista kuin mihin olen tähän mennessä tottunut. Saimme liput ja kipusimme paikoillemme parin tuhannen muun ihmisen kanssa. Näytös oli loppuunmyyty. Itketti jo heti ensi aplodeista, niitäkin muuten jaettiin aina kun oli aihetta, mikä oli usein. Väliajalla haimme viiniä katsomoon. Olisin voinut hieman neuvoa baarinpitäjiä tehokkaampaan toimintaan, mutta ehkä toisella kertaa. Uskomatonta musiikkia, laulua ja tajuttoman hyvännäköisiä miehiä jumalaisissa vartaloissaan. Onneksi oli ne kiikarit. Esitys loppui, olimme haltioissamme. Sitten vain viereiseen pubiin, jossa oli Halloween-bileet jo kovasti menossa. Sovimme mukaan oikein hyvin kauheina itsenämme. Sielläkin soi niin hyvät biisit, että ei voinut olla tanssimatta. Baarimikko karsasti proseccotilaustani, mutta what can you do? Mies olikin irlantilainen, hassu aksentti. Sitten tanssimme!
Matkalaisten viimeisenä iltana he olivat myöhässä tapaamisestamme. Mutta onneksi niin minäkin. Mutta vähemmän, joten en säästänyt jogurttipäällysteisiä ja kanelilla maustettuja omenanpalasia heille. Istuin ja kävelin, törmäsin johonkin standiin kaikuvassa asemahallissa ja päästiin kirosanan ääneen suomeksi. Menin hetkeksi ulos koska hävetti vähän se mekastus. Poika tuli käsi täynnä kolikkoja tiedustelemaan, josko jos hän antaisi ne rahat minulle, minä kävisin ostamassa niillä hänelle alkoholia. Noh oho, sanoin ja kieltäydyin. Neuvoin myös koskaan olematta sekaantumasta siihen hommaan, tulee paha olo eikä useinkaan mitään hyvää siitäkään hommasta. Päätin, että en kerro että joskus se on hauskaa, herkkä tilanne, tiedättehän. Olisin kuitenkin voinut kertoa monia muita tarinoita säikyttämään poikaa, mutta hän ei halunnut kuunnella. Johan oli kummaa. Ja kummaa oli myös, että hän ei edes sanonut minkälaista alkoholia, halusi vain alkoholia. Pyörin vielä ympyrää, sisällä tuli kuuma ja ulkona kylmä. Lopulta matkalaiset tulivat, ja lähdimme syömään parasta meksikolaista ruokaa sitten Meksikon. Ja poika jäi ahdistelemaan muita odottajia aukiolle. Nähdään kuukauden päästä, rakkaat.
Laters, M.
Kaikki rakastuvat tähän kaupunkiin. Tein erinäisiä lupauksia tietyille henkilöille houkutellakseni heitä lukemaan tätä blogia. Nyt rikon ne, sillä seuraava täyttänee kaikki matkablogiin tarvittavat piirteet.
Kaikkialla on ihmisiä, rakastuneita, riiteleviä, yksinäisiä, humalaisia, kiinalaisia, amerikkalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia, italialaisia, koko maailma edustettuna. Hymyileviä, ajatuksiinsa uppoutuneita, vihaisia ja pitkästyneitä. Loputon ihmisvirta ei päättyne koskaan. Piccadilly mihin aikaan päivästä tahansa. Sinne teidän kaikkien on päästävä. Ruuhka-aika saa eri merkityksen.
Ruokaa ja juomaa, viihdettä ja sirkushuveja, you name it. Nuudelia vauhdista ja Ben&Jerry’s lämpimämmässä. Karkkia ja kaljaa. Jos olisi aikaa, puhuisimme kaikesta tärkeästäkin. Nyt puhumme vain, koska voimme. Koska olemme tässä näin, yhdessä ja kosketusetäisyydellä. Kuvia ja naurua, sekin tuntuu hyvältä. Huomiseen on aikaa ja kolme tuntiakin on ikuisuus, aikaa tehdä mitä ikinä haluaa.
Rikottuani yhden lupauksen, pidän nyt toisen: Tuomas, oliko tarpeeksi lyhyt ja ytimekäs teksti tällä kertaa? Varoin jaarittelemasta. Vaikka olen niin hyvä siinä.
Laters, M.
BLOKKI. Nyt se iski. Aika monta tekstiä sainkin tehtyä ihan vain kirjoittamalla, pelkäämättä seuraavan uupumista. Nyt olen kuitenkin ollut jo useamman hetken ilman seuraavaa aihetta keskenäni. Kuinka edetä? Hans Välimäki on Alexi Laihon vieraana jokin jakso sitten, ja ihan sääliksi kävi kaveri. Hän, bändin biisien säveltäjänä ja sanoittajana, ei saa hyvää materiaalia aikaiseksi jos elämässä menee liian hyvin. Eli on hankkiuduttava ongelmiin, jotta taiteellisuus alkaa kukoistaa toivotulla tavalla. Entäs minä sitten? Tänään siivosin ja sain kehuja toiselta pojalta, hyvin siivottu, Marja! Kiitos kiitos, et itsekään ollut hassumpi. Kävin muskarissa. Draamaa oli, kun junaa ei löytynyt. Luin kymmenen kirjaa ääneen, englanniksi, mikä on rankempaa kuin luulisi. Laitoin ruokaa ja kuuntelin lastenlauluja. Ja Oulu Radiota. Siellä olikin sattunut, rouva jäänyt auton alle ja ydinvoima ei olekaan enää niin kovin suosittua. Kävin puistossa, jossa oli ylipainoinen orava. Sen jahtaaminen oli kaksivuotiaallekkin helppoa. Ei satanut. Nautin kovasti päivästäni, mutta siinä ei ollut dramatiikkaa, yllättäviä käänteitä eikä suuria saavutuksia. Jos päivästä selviytymistä lasketa.
Alan tottua tähän. Arki tulee vastaan. Tiedättehän, se arki, joka on vastassa joka aamu kun avaat silmäsi. Villasukat (tarvisin muuten toiset ennen pakkasia,vinkkinä vain) pois jalasta, suihkuun. Telkkari päälle ja kohta pois. Sitten vain hommiin. Toiset päivät sujuvat paremmin, toiset huonommin. Jotkut elät kuin sumussa, niistä ei jää oikein mitään käteen, mutta tiedät olleesi mukana. Nämä ovat niitä päiviä, joita kaipaat niin mahdottomasti, kun jotain yllättävää tapahtuu. Joinakin päivänä tunnet olevasi täysillä mukana! Oikein niin kuin eläisit ihan itse omaa elämääsi, saisit siitä irti kaiken mitä on tarjolla juuri sillä hetkellä, ja nukkumaan mennessä (tai viimeistään aamulla) mietit mitä jäi tekemättä. Onko se sitten sitä elämännälkää?
Olen kyllä pahasti kallellaan vasemmalla. Se on tämä maa joka tekee sen. Enää ei tule paha olo liikenneympyrässä. Mutta ovet aukeaa väärään suuntaa. Jonkun pitäisi kertoa niille, että se on hassua. Vessaan ei pääse kunnolla, pitää nousta pöntölle seisomaan että saa oven kiinni.
Vaihtelua arkeen tuo musiikki. Mitäs tänään kuuntelisin? Anouk, I love you for ever. Ingram Hill, Deep Purple, RHCP, Mötley Crüe, take me away. Sitten kaikennäköiset uudet tuttavuudet. Pitäiskö uuden tuttavuuden kuunteleminen aloittaa uudesta vai vanhasta tuotannosta? Nyt kun asian ilmaisia noin, siihen tuli uutta ajatusta. Kun tapaat uuden ihmisen, käytte läpi elämää nyt ja muistoja menneistä, toiveita tulevasta. Mutta kumpi ensin? Ehkä menneet asiat jaetaan vasta sitten, kun tietynlainen keskinäinen luottamus on saavutettu, että tässä nyt ei hukata aikaa. Joten pitäisikö aloittaa vuodesta 1973 vai kenties 2010? Kaikkihan me kehitymme ajan kuluessa, pitäiskö siis aloittaa nykyisestä tuotannosta ja edetä siitä vanhempaan. Valaiseeko tämä Elina meidän pohdintaa? Koska en usko, että se on ihan sama.
Laters, M
Perjantai-ilta ja juna oli täynnä. Kasvoja joka paikassa. Iloisia ja väsyneitä, humalaisia ja innokkaita. Olin toivonut pöytäpaikkaa, aikomuksena lukea viimeinen osa Fifty Shades of Grey -kirjasarjasta, saada joitain kuningasajatuksiani ylös ja kirjoittaa Iitalle ja Hemmille yhtä ihana kirje kuin he olivat kirjoittaneet tädille. Sain raahattua kassini King’s Crossille ja junaan, löysin paikkani ja istuin. Kuulokkeet korville, RHCP soimaan ja kirja käteen. Häiriötekijöitä riitti. Vastapäätä istui kaksi rouvaa ja heidän lapsensa, yhteensä 4, viereisen pöydän ympärillä. Aaah, keksin: skotlantilaisten syysloman loppu. Lapset olivat äänekkäitä ja innoissaan kaikesta. Miksei kymmenvuotiaat väsy kuten aikuiset, pohdin. Vieressäni istui mies, joka luki iäkästä lukulaitetta. Jännä vehe, sain tutkia sitä. Ja kaikki nämä ihmiset olivat kovin juttelevaisia ja kun itsekin olen vähän isääni perinyt niin lähes viiden tunnin junamatkasta tulikin oikein hauska ja aika meni nopeaan. Voisin jopa sanoa viisastuneeni.
Jään rikkoi kukas muukaan, kuin Harry Potter. Olin pukeutunut lempipaitaani, kaikkien kadehtimaan, hieman reikäiseen ja kauhtuneeseen mutta ah, niin rakkaaseen Harry Potter-t-paitaani. Toinen vastapäätä istuvista rouvista kysyy mistä olen ostanut sen, kerroin ostaneeni sen Ameriikoista ja kysyn onko hän ehkä nähnyt vastaavia täällä. Huomaattehan Reeta, Emmi ja Ari, ymmärsin tilanteen mahdollisuudet. Mutta ei, hän ei ollut nähnyt vastaavaa, vaikka oli juuri tulossa Harry Potter -museosta. Tästä aiheesta riitti juttua lähes Edinburghiin asti. Vanhin lapsistakin halusi näyttää kuvia sieltä, olin pakahtua innosta, niin hienoa siellä oli. Tiesittekö, että Hagridin pää on oikeasti robotti, jota kantaa joku iso mies, poika arveli rugbypelaajaksi. Sitten sieltä voi ostaa kaikkien velhojen sauvojen kopioita, but they were seriously expensive, kuulemma. Kallein oli 400 puntaa. Ja t-paitojaki löytyy, että sinne sitten. Ja sieltä saa kermakaljaa, poika näytti minulle mukinsa. Se oli muovia, mikä tuotti pettymyksen hetkeksi.
Toisen rouvan kanssa oli vähän nihkeämpää, ilmeisesti ei itse ollut kovinkaan suuri fani. Hän kiinnitti huomiota kirjaani, joka odotti pöydällä. Hän tiedusteli, olinko pitänyt kirjoista. Kyllä olin, rouva itse? Ei hän ei ollut pitänyt niistä, päähenkilö oli hänen mielestään ärsyttävä. Tiesin, että nämä kirjat saavat ihmisten mielipiteet jakautumaan, ja pidinkin keskustelustamme. Kirjoista on aina hyvä puhua, mielenkiintoisempaa kuin säätilanne. Mukinsa näyttänyt poika halusi jutella vielä monista muista fantasiakirjoista, ikäväkseni en ollut lukenut Hunger gamesia enkä muitakaan uudempia laitoksia, joiden nimeä en muista. Ystävällisesti kehotin poikaa kääntymään J.R.R.Tolkienin tuotannon pariin. Poika vastasi sen olevan tylsää luettavaa. Hankala ikä, varmaankin.
En ole nähnyt maailman kaikkia kaupunkeja, mutta niistä joissa olen vieraillut, Edinburgh on ehdottomasti kaunein. Ja sain viettää aikaa Kirstyn kanssa, joka ihastuttava skotti, ja hän osaa puhua englantia ymmärrettävästi. Tämä on auttanut matkallamme ystäviksi. Hänen kanssaan ajoimme Ylämaalle, vuoristoon. Näimme kauniita pikkukyliä, mahdottoman määrän lampaita, hevosia ja ylämaan lehmiä. Vähän lunta vuoren huipulla, järviä ja mutkaisia teitä. Kaikki on niin kaunista, että sitä ei tee mieli koskettaa, vaan vain katsoa, jotta maisema säilyisi juuri sellaisena kuin se on. Täällä 1800-luvulla rakennetut talot ovat fairly new, ja vanhaa ovat pellosta törröttävät kivet, jotka roomalaiset sinne aikoinaan pistivät tököttämään noin 2000 vuotta sitten. Niin ja kävin kirkossa, joka oli upea! Ulkoapäin se oli juuri niin kuin ovat kirkot täällä, komeita, korkeita ja vanhoja. Hyvin pyhän ja vakavan näköisiä. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin sisään ja remontoinnin ansioista sisältä päin kirkko oli vähän samaa tyyliä kuin Ylikiimingin seurakuntatalo.
Lauantai-illan vietimme pubissa, sunnuntaina oli vähemmän aivotoimintaa, Ben&Jerry’s, aamiainen makkaralla, munalla, pekonilla, vegehaggistä, sämpylää ja vissyä. Niin ja limsa on tässä maassa muuten juice. On harhaanjohtavaa, on. Aivoni jaksoivat vastaanottaa kauneutta, joten kävelimme Edinburghin linnan luo katsomaan kaupunkia auringonvalossa. Edellisestä visiitistä olikin vierähtänyt 6 vuotta, en muistanutkaan kuinka kaunista siellä oikeasti oli. Lounaaksi vielä perinteinen sunday roast, jonka meille tarjoili mies, jota ei voinut ottaa oikein tosissaan leiskuvan punaisessa parrassaan ja tukassaan.
Tässä maa, jonne kaikkien pitäisi päästä ainakin kerran eläessään. Varsinkin äitini ja isini. Skotlanti on niin pieni, että autolla pääsee moneen paikkaan. Varsinkin, jos autona on näppärä punainen uusi Fiat 500. Viikkoon ehtii hyvin nähdä suurimman osan maasta. Niin ja pääsin kotiinkin. Matka oli pitkä, juna teki VR:t ja metrokin vastusti eikä vienyt perille asti. Mutta kuinka nautin tästä kaikesta. Kyllä pidän tästä maasta.
Niin jäi kirjeet ja blogit kirjoittamatta. Paluumatkakin meni vain nauttiessa maisemista ja miettiessä, että mitäköhän sitä tuli taas tehtyä.
Laters, Marja
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työssä, jossa perjantai tarkoittaa vapaata viikonloppua. Tähän asti perjantai on ollut kuin mikä tahansa muukin päivä viikossa. Esimerkiksi maanantaina voi seuraava päivä olla työpäivä, samoin lauantaina ja sunnuntaina. Olen ollut myös arjessa, jossa sunnuntai tarkoitti vapaapäivää ja työyhteisössä. jossa kahta peräkkäistä vapaapäivää missä tahansa kohdassa viikkoa kutsuttiin viikonlopuksi.
Olen usein miettinyt, ketä nämä viikonlopun viettäjät ovat. Ihmiset, jotka elävät lauantaisin ja sunnuntaisin, seuraavat sarjoja jotka näkyvät keskiviikko-iltaisin ja heräävät viikolla seitsemältä kellon soittoon. Ja nyt olen yksi heistä.
Minäkin odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Odotan, että saan elää. Tulla ja mennä, laittaa virallisuus ja kelloon tuijottaminen sivuun ja miettiä vain, mitä minä haluaisin nyt tehdä. Kuinka kuluttaisin nämä päivät niin, että saisin maanantaina miettiä tehneeni jotain sellaista, josta nautin ja tunsin rentoutuvani.
Tätä viikonloppua voisi kutsua sellaiseksi. Lauantaihin oli mahtavaa herätä. Joka kerta kun ei ole krapulaa herätessä lauantai-aamuun tuntee itsensä voittajaksi, eikö vain? Metrolla Lontoon keskustaan jo aamulla ja oikein jännitti tuleva. Näin Thames-joen. Se ei pettänyt odotuksiani. Olen lukenut kuinka sen vesi oli joskus niin likaista ruosteesta, että sitä kutsuttiin punaiseksi joeksi. Olen katsellut, kuinka Mr.Bond ajaa hurjaa takaa-ajoa sitä pitkin ja Sherlock Holmes ylittää Tower Bridgeä kiireessä. En nähnyt vain jokea jossa virtasi ruskea, ruskea vesi, vaan elämää täynnä olevan vesireitin, joka on mahdollisti tämän kaupungin olemassaolon ja vaurastumisen. The Great Stink on vain muisto enää, poliitikotkin ovat yhä kuin kotonaan joen varrella ja ihmiset saavat nauttia rauhassa. Aurinko paistoi kauniisti, seura oli mitä mainiointa ja mieli avoin.
Ja avoinna sen oli pysyttävä, olihan määränpää Tate Modern. Nautin suunnattomasti vapaasta tunnelmasta ja taideteosten mieleen tuomien ajatusten keskustelusta. Suuri osa teoksista oli sodan jälkeisiä ja mieleeni jäi ikuisiksi ajoiksi rautainen silitysrauta, jonka silitysosaan oli kiinnitetty nauloja sievään riviin niin, että piikit sojotti pystyssä.Kuinka tavallisesta jokapäiväisestä esineestä olikin saatu aikaiseksi niin eriskummallinen, jopa rivo. En voi unohtaa myöskään kirjoja, joista oli poltettu osa sivuista, sotkettu erivärisillä maaleilla ja kiinnitetty levyyn. Saatteena oli afrikkalaisen muusikon teksti, jossa hän kertoi Afrikassa olevan sanonta, että kun ihminen kuolee, kokonainen kirjasto kuolee hänen mukanaan. Tarinat oli kirjoitettu hänen mieleensä. Tästä sain päähäni, että joskus, vanhempana ja viisaampana, haluan kirjoittaa tarinoitani ylös. Kunnes älysin, että niinhän teen nytkin. Vättämättä ei ole merkitystä lukeeko niitä kukaan nyt, mutta esimerkiksi sadan vuoden päästä näilläkin hatarilla sanoilla on jo erilainen tarkoitus. Kun näiden tarinoiden tarkoitus nyt on tuoda teidät lähemmäs minua ja minut teitä, ottaa teidät osaksi näkemääni ja kokemaani, niin tulevaisuudessa näillä teksteillä on mahdollisuus valottaa aikamme tilaa ja ihmisten oloa, auttaa lukijaa ymmärtämään mennyttä.
Päiväni jatkui kävelyllä. Kävelin iltaan saakka, niin että housut kului puhki. En valehtele, se on totta. Ihanat housuni ovat nyt mennyttä, mutta ei harmita. Löysin paikkoja, jonne palaan. Old Spitalfields Market henki urbaania yhteisöllisyyttä ja koko Shoreditchin alue oli täynnä mitä upeimpia vintagekauppoja täynnä löytöjä. Tulkaa tänne, mennään yhdessä sinne. Haluan viedä teidät sinne katsomaan, tuntemaan, kuulemaan sitä tunnelmaa. Minä eksyin sinne vahingossa, mennään me sinne tarkoituksella. Sielläkään ei kyllä ollut Harry Potter paitoja, mutta etsintä jatkuu.
Laters, M
Aamulla katselin säätiedotusta, joka näytti vettä. Hassua säätiedotusta, täällä kun on niin köykäset sääkartat että ihan naurattaa. Ehkä millään muulla tiedolla ei ole väliä, kuin että sataako vettä paljon vai ei niin paljon. Täti, joka kertoi että tänään sataisi raskaasti vettä, oli kuitenkin oikein nätti ja vitsikäs. Ajattelin silti kirjoittaa ja toivoa Prinssiä bäck.
Kastuin siis ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Onneksi ei ollut meikkiä eikä äkästä voidetta silmässä. Tennarit kastu, housut kastu alushousuja myöten ja kaikki kolme paitaa VEDENPITÄVÄN takin alla kastu. Nauratti ja lapsi halusi pois rattaista. En päästänyt.
Mutta mietin silti, että vihaan tätä nykyaikaa. Sitä haluaisi niin uskoa kun kertoo että on vedenpitävä, osta nyt vaan. Ja minähän uskon. Miksei voi olla niin, että kun sanotaan että on vedenpitävä niin että on kanssa sitten? Tämä takki oli oikeastaan vedenpäästävä, oikein valutti vettä läpi niin että noroja valui koroon.
Sitten sade loppui, mutta lentokoneita ei silti näkynyt taivaalta vaikka kuinka huudetaan joka kerta kun ääni kuuluu. Nyt sade ropisee kivasti kattoon. Joka ilta kun ropina hakkaa kattoa mietin, että Elina ei saisi unta. Aulia mietin kun luen Fifty Shades of Greytä. Ja Reetaa ja Saaraa ja kaikkia teitä joiden kanssa haluaisin kovasti keskustella aiheesta. En painosta, mutta kuitenkin.
Puisto oli kaunis sateessakin. Ihmiset odottelivat puiden alla sateen loppumista. Ne puut näyttivät siltä, että niiden alla on Jane Austenkin pitänyt ohimenevää kuuroa. Emme nähneet oravia, mutta koiria, punaisen ilmapallon, joka räjähti kun sen päälle asettui makaamaan poika, mammoja ryhmäjumpalla lastenvaunujen kanssa, ruotsalaisia ja hassun isin.
Kuvia en jäänyt ottamaan, vaikka teki mieli. Nokiakaan ei varmaan oo vedenpitävä sanovat mitä sanovat. Eikä silmälasit lastenkestävät, mutta niihin ei ole tullutkaan mitään takeita. Ne hoksasivat tänään lasini. Harvemmin sitä toivoisi niistäkään enää eroon pääsevänsä, mutta tänään toivoin. Siinä kun istuin vessan lattialla toinen poika sylissä hellyyden kipeänä ja toinen housut kintuissa miettimässä että oisko pitäny sanoa vähän aikasemmin kiireestä. Ja sitten hoksasivat kakkulat. Mietin myös, että olisko seuraavat sitten semmoset hengettömät.
Laters, M
