Week-Ends

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työssä, jossa perjantai tarkoittaa vapaata viikonloppua. Tähän asti perjantai on ollut kuin mikä tahansa muukin päivä viikossa. Esimerkiksi maanantaina voi seuraava päivä olla työpäivä, samoin lauantaina ja sunnuntaina. Olen ollut myös arjessa, jossa sunnuntai tarkoitti vapaapäivää ja työyhteisössä. jossa kahta peräkkäistä vapaapäivää missä tahansa kohdassa viikkoa kutsuttiin viikonlopuksi.

Olen usein miettinyt, ketä nämä viikonlopun viettäjät ovat. Ihmiset, jotka elävät lauantaisin ja sunnuntaisin, seuraavat sarjoja jotka näkyvät keskiviikko-iltaisin ja heräävät viikolla seitsemältä kellon soittoon. Ja nyt olen yksi heistä.

Minäkin odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Odotan, että saan elää. Tulla ja mennä, laittaa virallisuus ja kelloon tuijottaminen sivuun ja miettiä vain, mitä minä haluaisin nyt tehdä. Kuinka kuluttaisin nämä päivät niin, että saisin maanantaina miettiä tehneeni jotain sellaista, josta nautin ja tunsin rentoutuvani.

Tätä viikonloppua voisi kutsua sellaiseksi. Lauantaihin oli mahtavaa herätä. Joka kerta kun ei ole krapulaa herätessä lauantai-aamuun tuntee itsensä voittajaksi, eikö vain? Metrolla Lontoon keskustaan jo aamulla ja oikein jännitti tuleva. Näin Thames-joen. Se ei pettänyt odotuksiani. Olen lukenut kuinka sen vesi oli joskus niin likaista ruosteesta, että sitä kutsuttiin punaiseksi joeksi. Olen katsellut, kuinka Mr.Bond ajaa hurjaa takaa-ajoa sitä pitkin ja Sherlock Holmes ylittää Tower Bridgeä kiireessä. En nähnyt vain jokea jossa virtasi ruskea, ruskea vesi, vaan elämää täynnä olevan vesireitin, joka on mahdollisti tämän kaupungin olemassaolon ja vaurastumisen. The Great Stink on vain muisto enää, poliitikotkin ovat yhä kuin kotonaan joen varrella ja ihmiset saavat nauttia rauhassa. Aurinko paistoi kauniisti, seura oli mitä mainiointa ja mieli avoin.

Ja avoinna sen oli pysyttävä, olihan määränpää Tate Modern. Nautin suunnattomasti vapaasta tunnelmasta ja taideteosten mieleen tuomien ajatusten keskustelusta. Suuri osa teoksista oli sodan jälkeisiä ja mieleeni jäi ikuisiksi ajoiksi rautainen silitysrauta, jonka silitysosaan oli kiinnitetty nauloja sievään riviin niin, että piikit sojotti pystyssä.Kuinka tavallisesta jokapäiväisestä esineestä olikin saatu aikaiseksi niin eriskummallinen, jopa rivo.  En voi unohtaa myöskään kirjoja, joista oli poltettu osa sivuista, sotkettu erivärisillä maaleilla ja kiinnitetty levyyn. Saatteena oli afrikkalaisen muusikon teksti, jossa hän kertoi Afrikassa olevan sanonta, että kun ihminen kuolee, kokonainen kirjasto kuolee hänen mukanaan. Tarinat oli kirjoitettu hänen mieleensä. Tästä sain päähäni, että joskus, vanhempana ja viisaampana, haluan kirjoittaa tarinoitani ylös. Kunnes älysin, että niinhän teen nytkin. Vättämättä ei ole merkitystä lukeeko niitä kukaan nyt, mutta esimerkiksi sadan vuoden päästä näilläkin hatarilla sanoilla on jo erilainen tarkoitus. Kun näiden tarinoiden tarkoitus nyt on tuoda teidät lähemmäs minua ja minut teitä, ottaa teidät osaksi näkemääni ja kokemaani, niin tulevaisuudessa näillä teksteillä on mahdollisuus valottaa aikamme tilaa ja ihmisten oloa, auttaa lukijaa ymmärtämään mennyttä.

Päiväni jatkui kävelyllä. Kävelin iltaan saakka, niin että housut kului puhki. En valehtele, se on totta. Ihanat housuni ovat nyt mennyttä, mutta ei harmita. Löysin paikkoja, jonne palaan. Old Spitalfields Market henki urbaania yhteisöllisyyttä ja koko Shoreditchin alue oli täynnä mitä upeimpia vintagekauppoja täynnä löytöjä. Tulkaa tänne, mennään yhdessä sinne. Haluan viedä teidät sinne katsomaan, tuntemaan, kuulemaan sitä tunnelmaa. Minä eksyin sinne vahingossa, mennään me sinne tarkoituksella. Sielläkään ei kyllä ollut Harry Potter paitoja, mutta etsintä jatkuu.

Laters, M