Lontoo ja me siskokset tulemme hyvin juttuun. Kaupunki näyttää meille kaikki kasvonsa avoimesti. Kaupunki ei salaa kadulla nukkuvia kodittomia, kolikoita kerjääviä arpinaamoja eikä valtavia ihmismääriä, jotka valuvat tuhansina ääninä, tuoksuina ja väreinä. Se esittelee meille avoimesti kuningattaren hoivissa vuosia viettäneen maalarin ja tämän erikoiset ystävät, merenrannat ja tuulen. Kaupunki suorastaan kehottaa meitä katsomaan tarkemmin: seuraavan mutkan takaa löytyy pieni kauniisti hoidettu katupuutarha. Se on kaikkien ihailtavana – emme ole ainoita, jotka jäävät kuvaamaan. Seuraavalla kadulla onkin loputtomat tietyöt käynnissä. Lontoo tarjoaa meille näkymän maailmaan, joka kovasti poikkeaa omastamme. Täällä jos jossain saa kokea pilkahduksia kuvittelemattomistakin paikoista – jos vain muistaa pitää silmät auki ja korvat kuulolla. Lingua franca on yhä englanti, mutta kuinka käy tulevaisuudessa?
Shoppailuhimojen tyydyttäminen on laji, joka vaatii kovaa kuntoa ja kestävyyttä. Jaloilta on pyydettävä anteeksi useaan otteeseen, on juotava viilentäviä siidereitä, ja ravinnon on oltava kohdillaan. Kahvia ja muffinseja on saatava tarpeeksi usein. Kulttuuria sopivissa määrin, Bodyguard-musikaali The Adelphi -teatterissa oli uskomaton kokemus. Voi sitä tunteiden määrää ja jännitystä, tekniikkaa ja erikoistehosteita, tanssia, ihmisvartaloiden kauneutta ja ääniä. Ja lopuksi myös yleisö sai laulaa ja tanssia, mistä pidin erityisesti. Koko viikonlopun tunnari olikin sitten How do I know if he really loves me…
Toreja, marketteja, kauppiaita, turisteja, vintagekauppoja, kirjakauppoja ja kaikkea niiden väliltä. Katuja ja metrolinjoja suuntaan ja toiseen ja puhetta ja naurua jatkuvasti. Ennustajaeukon katseesta näen, että hänellä olisi tietoja paljon enemmänkin. Nyt tyydyn kuitenkin tietoon pitkästä elämästä ja siitä, että joku A:lla alkava rakastaa minua syvästi. Viiniä lounaalla, erinomainen lomatunnelma, sanoisin. Elämme kuin viimeistä päivää. Nämä ovat loppuelämämme ensimmäisiä päiviä.
Brightonin kilometrien pituinen ranta kutsuu aikaisen herätyksen jälkeen. On kovin vaikeaa kuvitella, että tällainen ranta ja tunnelma sijaitsee vain noin tunnin junamatkan päässä Lontoon suurkaupungin vilinästä. Brighton ei todellakaan ole hiljainen pikkukaupunki, vaan täynnä elämää – vaikkakin me näimme siitä vain pienen pilkahduksen. Tiedänpähän, mistä varaan hotellin seuraavalla kerralla. Ja kuinka kätevää, kun ranta ei ole sellaista ärsyttävää joka reikään tunkeilevaa ja sotkevaa hiekkaa, vaan pikkukiviä! Pikkuruisia kiviä, vuosisatojen muokkaamia, luonnon kauniisti järjestäminä kasoina pitkin rantaviivaa. Tunnen lähestulkoon huonoa omaatuntoa rannalla kävelystä, niin hienossa järjestyksessä ja kauniisti kerättynä pikkukivet ovat. Vesi on kylmää, nuoret miehet juhlivat jo aamusta kuten rantaelämään kuuluu, koiria lenkillä, lapsia ja aikuisia leikkimässä auringonpaisteessa. Äiti, eivät antaneet minun tuoda sinulle kiviä sieltä. Söin elämäni parhaan fish & chips -annoksen, paljon toffeeta ja Brighton rock -karkkia. Satuimme sitten myös paikalliseen hifi & tuning -showhun, mutta sieltä poistuimme päivitellen omaa ymmärtämättömyyttämme aiheeseen liittyen. Brighton oli kaunis, eläväinen ja kuin suoraan elokuvista. Rakkautta ensi silmäyksellä.
Visiitti osoitteeseen Baker Street 221b osoittautui myös koko rahan arvoiseksi. Emmekä olleet ainoita, jotka ovat sen todenneet. Kyselin hieman majatalon sisäköltä, ja hän kertoi vieraskirjaa vaihdettavan toisinaan päivittäin. Normaalia on, että tässä 1800-luvun lopulla oikeastikin majatalona toimineessa huoneistossa vierailee tuhansia ihmisiä päivittäin. Ja niinhän se on, että minunkin unelmani on ollut noin kymmenenvuotiaasta saakka päästä katsomaan, kuinka Baker Streetillä asuttiin. Kirjeenkin olisin halunnut kirjoittaa, sen tekemättä jättämistä kadun nyt. Sillä yhä tähän osoitteeseen saapuu kirjeitä päivittäin, ja sisäkkö kertoi museon jo eläkkeellä olevan työntekijän tulevan viikoittain kirjoittamaan vastauksia niihin. Sherlock Holmes -museossa käynti oli varmasti yksi lyhyimmistä museovisiiteistäni, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin.
Vartin pituisia naurukohtauksia, tyttöjenjuttuja, meikkiä ja toteamus, että kyllä kahvi on kaljaa parempi hoito muovilaukuille. Olen niin onnellinen! Sain elää tämänkin viikonlopun, palata kotiin rättiväsyneenä ja miettiä, kuinka onnekasta on saada jakaa maailmaansa ja ajatuksiaan. Vatsalihaksia särkee, jalat eivät ole toipuneet, mutta en voi valittaa. Äiti, haluaisin huomauttaa, että emme edes tapelleet kuin ihan vähän vaan. Jäähyväisetkään eivät olleet kovin surulliset – näemmehän ihan kohta. Armollisesti sade lankesi vasta kotimatkalla.
Nyt käännän ajatukseni takaisin lukuihin ja ensi viikonloppuun. Siitä tulee erilainen, mutta varmasti olen onnellinen silloinkin. En jaksa odottaa, että pääsen näyttämään lempipaikkojani yhä uudelleen ja keskustelemaan maailman tilasta. Voi kun te kaikki voisitte tulla tänne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti