Kohtaamisia

Lähdin siis pubiin Piccadilly Circukselle ja päädyin hyvin täyteen homobaariin Sohoon. Sekalainen seurueemme koostui tutustani, hänen täällä lomalla olevasta ystävästään ja ystävän Brightonissa asuvasta ystävästä. Lomailija oli, mistäs muualta kuin Kiimingistä, kun Suomesta kerran oli. Ja hän oli tavannut täkäläisen ystävänsä vaihto-opiskeluvuotenaan Alaskassa.

The Duke of Wellington näytti ulkoa päin ihan tavalliselta englantilaiselta oluthuoneelta. Ovimies täytyi ensin vakuuttaa siitä, että minä en kuulu Elviksiksi pukeutuneiden naisten polttariporukkaan. Ovimies myös ystävällisesti varmisti, että tiedämmehän menevämme homobaariin. No emme tienneet, mutta sattumoisin selvisi, että seurueemme ainut mies pitikin enemmän miehistä kuin naisista, joten sehän passasi hyvin.

Paikka oli tupaten täynnä, mutta ahtauduimme sekaan. Naisia oli meidän lisäksemme kolme, mahdollisesti neljä. Vessat olivat yhteisessä käytössä, mutta mikäs siinä, harvoin sitä herrasmiehet avaavat ovia vessaan. Mutta mikseivät muista nostaa rengasta jos pitää naisten vessaa käyttää, kysynpä vaan. Ja koska naisten vessa oli kuitenkin vähemmällä käytöllä, se oli otettu muuhun käyttöön, sellaiseen, joka ei uteliaita silmäpareja kaipaa.

Note to self: homobaarissa kannattaa kulkea laput silmillä. Näin tässä baarissa komeimman miehen kautta aikojen, kuin suoraan elokuvista. Oikea Romeo, paksut hiukset ja partaa, suloiset silmät ja komeat kasvoit kuin Kenillä. Yritin pitää yllä ajatusta, että mies oli täällä vain sattumalta, olinhan minäkin siellä hakematta seuraa. Sitä illuusiota ei kestänyt kauaa. Kuitenkin on niin hankala sanoa kenestäkään päälle päin, että mistä tykkää ja kuka tykkää vai tykkääkö vähän kaikenlaisista. Sitä tietoa kun ei yleensä otsassa lue kuin kännibileiden jälkeisenä aamuna, jos sattuu siis sammumaan väärässä seurassa.

Seuraamme liittyi vielä yksi suomalainen. Hänet oli kaverini luona lomaileva ystävä bongannut Tampereen lentokentältä. Olen käynyt siellä ja ymmärrän, että siellä tulee mieleen jutella ensimmäiselle vastaantulijalle, hän kun voi olla myös viimeinen. Tämä tyttö oli muuttanut pari päivää sitten Lontooseen takaisin, muutaman Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. Ja olihan tarinaa. Kyllä, minäkin menin hiljaiseksi.

Ilta oli täynnä naurua ja jutustelua. Matka Cityyn oli jo ollut vaivalloinen, sillä pätkä tubelinjaa oli suljettu korjaustöiden vuoksi ja vaati toimenpiteitä päästä lähimmälle toimivalle asemalle, mutta takaisin tullessa oli vielä siinä ainoassa tubessa myös sattunut perinteiset. Jonkun epäonnisen matkustajan vatsansisältö oli nyt mukavasti näkyvillä seinillä ja lattialla, tiedättekö sillä tavalla kuin on, kun suljetussa tilassa, suorilta jaloilta oksennetaan. Mutta jutunjuurta ja hyvät naurut saimme kanssamatkustajien kesken -kohtaaminen inhimillisyyden ja ihmisyyden ytimessä, kohtaaminen joka päättyi lentosuudelmiin bussin ikkunan läpi.

M.

P.S. Pahoittelen kuvien vähäisyyttä, verbaalinen informaatiotulva vyöryi päälleni niin suurella vauhdilla, ettei ehtinyt kameraa edes hapuilla.