25

Lontoo, 2013. Hän kävelee katua yksin, kengät kopisevat äänekkäästi vasten shakkiruutuista, purkan laikuttamaa katua. Kellertävät katuvalot valaisevat himmeästi yötä. Hengitys höyryää, mutta ilma ei tunnu kylmältä näin maaliskuun alussa, vaikka talvi onkin. Hän katsahtaa ylös, lentokoneita lentää hänen yllään jatkuvasti, nyt hän osaa jo erottaa ne muutamat tähdet lentokoneiden valoista. Hän hymyilee leveästi, niin kuin hymyilevät ne, jotka tietävät hymyillä silloin, kun siihen aihetta on.

Ylikiiminki, 1988. Maaliskuun pakkasyöhön syntyy tyttövauva. Nuoret ja onnelliset vanhemmat vievät hänet kotiin maalle. Sinä vuonna presidenttinä oli Mauno Koivisto ja Vihreä Liitto liittyi puoluekenttään. Tytön lapsuus on täynnä rakkautta ja ihmisiä, sukulaisia, naapureita ja ystäviä. Lapsuudenmaisema on peltoa ja aurinkoa, uimareissuja ja asfaltti-ihottumaa. Talvet potkutellaan maantiellä ja valloitetaan vuoria. Ärrävika vaivaa, mutta siitäkin päästään. Vasta nyt hän ymmärtää maalaistalon omavaraisuuden rikkauden.

Markat vaihtuivat euroiksi. Teini-ikä on niin vaikea, että on ihme että tyttö selvisi. Tai ehkä ennemmin pitäisi ihmetellä miten vanhemmat selvisivät. Tukka muhkealla permanentilla hän kolusi joka paikan ja teki kaikki ilkeydet mitä kuvitella saattaa sellaisella innokkuudella ja palolla, joka loistaa silmissä ja kuuluu naurussa. Sellainen palo on, kun tietää oppivansa vain virheistään. Vanhetessa viisastuu, sinne hänellä on vielä matkaa. Myös ystävien suojelemana hän selvisi aikuisuuden kynnykselle. 

Tytön sisällä paloi kuitenkin tuli, jota ei hevillä sammutettaisi. Hänen oli nähtävä kaikki. Maailma oli näyttänyt pilkahduksia ihmeistään kaikissa niissä kirjoissa, joita tyttö oli lukenut koko elämänsä, nyt olisi mentävä katsomaan itse. Ruoho ei ole aidan toisella puolella sen vihreämpää, mutta minkälainen kokemus se olisikaan päästä itse katsomaan. Hän tarttui joka tilaisuuteen minkä sai ja matkusti lähelle ja kauas. Viisastuikin hän, sama ihminen ei palannut ainoaltakaan reissulta kotiin. Ja ne vanhat fraasit, ne hän oli todennut paikkaansa pitäviksi: oli mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Nythän on mentävä, maailmaa muuttuu koko ajan suuntaan ja toiseen, nyt jos joskus.

Nyt tyttö on onnellinen, mutta ymmärtää, että matka on silti vasta alussa. Hän on tavannut niin kovin paljon ihmisiä, elämän saluunanovet kaipaavat jo öljyämistä. Kaikki ovat jättäneet jälkensä tytön sieluun. Hän rakastaa niitä, jotka ovat jääneet narisevien ovien sisäpuolelle. Vähän vanhempanakin hän on pitänyt ovet auki niin, että on saanut lisää ihmisiä sisään. Hänen lasinsa on ylitsevuotavainen ja niin on hyvä, sitä hän ei piilota enää koskaan. Tyttö miettii, että aika kultaa muistot ja juuri nyt hänen muistonsa kimaltavat kirkkaina kuin jalokivet kevätauringossa.

M.