Kasvisversio

Lihaton ja alkoholiton viikonloppuni alkoi huonoissa merkeissä. Vettä satoi kaatamalla ja kylmä oli kuin talvi olisi. Myös viimeviikonloppuinen pitkin kaupunkia alasti juoksentelu vaikutti yhä, komea flunssa kuumeen kera nautittuna hidasti tahtia normaalista. Yöt olivat mielenkiintoisia. Omaan yleensä erittäin hyvät unenlahjat, asia jolla ei usein voi oikein kehuskella. Jo viiden minuutin pyöriskely ennen unta saa miettimään, mikä alitajunnassa hakkaa hereille ja jos herään kesken unien yöllä, olen joko Pulkkisessa ja äitini koiravauvat haukkuvat, tai joku hullu herättää muuten vain ravistelemalla. Nyt kuitenkin heräsin useampana yönä aamuyön herkkinä tunteina ja oikein havahduin miettimään, kuinka monet ihmiset tällaisesta kärsivät. Kuinka pitkältä päivä mahtaakin tuntua, jos yölläkään ei saa konetta kiinni ja jäähdytintä hiljaiseksi, aivot vain raksuttavat asiaa koko ajan, jurraa samassa pähkinässä päiväkaudet ja silmätkin tottuvat jo normaalia nopeampaan pimeään.

Lontoon cityketut elävät aamuyöllä. Niiden ulvontaa kuunnellessa mietin, kuinka ne kuulostavat salaperäisiltä, mutta kuitenkin jotenkin asiantuntevilta. Monet myrkyttävät pippurisumutteella aitojaan välttääkseen näiden kapisten ja langanlaihojen, lähes karvattomien otusten vierailuja pihoillaan, ne haisevat ja jättävät vielä haisevampia jätöksiään trimmatuillekin nurmikoille. Ehkä ketut juttelevat parhaista roskakasoista tai jopa perheenlisäyksistä, rikoksista ja uusista reviireistä. Mietin, tulisivatko nämä ketut juttuun Suomen kettujen kanssa. Hipsterihälytys olisi turha tieto, jos verrattaisiin ihmisten maailmaan.

Lauantai-aamuna kampasin tukan ja laitoin huulipunaa ja sen ainoan punaisen paitani päälle. Metromatka kesti tuhottoman kauan, mutta onneksi otin uuden järkäleromaanini mukaan, kiitos vain Tornion serkulle Leenalle vinkistä; Diana Gabaldonin The Outlander vei mukanaan kyllä heti. Vaikka kyllä, enemmän luen historiankirjoja, ettei vain tule väärinkäsityksiä. Ensimmäinen pysäkki oli Kings Cross laituri 9 ¾, sitten maan suurimpaan Primarkiin. Omatuntoni ei ole puhdas, mutta lompakkokaan ei ole tyhjä. Sitten syömään! Seuralainen oli hiukan äkäisellä tuulella, murahteli vain, ja ärsyyntyi ihmisistä. Voitte siis kuvitella kuinka äkäisellä tuulella hän oli, kun ihmisiä on todella paljon lauantaina liikenteessä täälläkin päin maailmaa. Mutta ruuasta hänkin nautti. Food for Thought – ravintola sijaitsee sievällä kadulla Covent Gardenissa ja on pikkuruinen, mutta sympaattinen paikka. Sisustus on kuin koulun ruokalassa, (ilman Nissilän Reijon maalauksia) mutta palvelu ystävällistä ja ruokaa hyvää. Tarjolla on vaihtoehtoja myös vegaaneille ja keliakiaa sairastaville. Salissa istutaan vieri vieressä tuttujen ja tuntemattomien kanssa jakaen veden ja pöydän. Quiche oli herkkua, samoin paella ja salaatit monipuolisia. Sain paljon ideoita. Eikä hintakaan kirpaissut, 8 rahaa ja vatsa täynnä ja ravittu olo. Sipaus huulipunaa ja viimeinen katsaus tarjoilijaan, joka oli kuin kreikkalainen jumala. Jopa kärttyinen seuralaiseni hymyili ehdottaessani, että miehen voisi ottaa kotiin ja vain katsoa, ehkä hieman kädestä pitää. Tänne pitää palata.

http://www.facebook.com/pages/Food-for-Thought/145387375566838?fref=ts&rf=154624994565005

Lumisade vain jatkui, mutta pubissa oli lämmin ja tee vahvaa. Juttua riitti, ja naurua. Käsilaukkunsa menettänyt ystäväkin ihasteli uutta puhelintansa. Keskustelimme nettideittailun mahdollisuuksista ja sietorajasta. Herkkäsieluisille niitä keskusteluja ei ole tarkoitettu, mutta tulevaisuus, se taitaa joka tapauksessa olla internetissä –niin hyvässä kuin pahassakin: http://www.guardian.co.uk/world/2013/mar/22/silk-road-online-drug-marketplace .

Koti-ikävähän se tuli myös, kun Sugar Sin niminen karkkikauppa oli kuin Makuuni, mutta vain sievempi. Samat karkitkin, esillä ihanissa lasipurkeissa – kyllä ruotsalaiset osaavat nämä jutut. Myynnissä oli Fazerin sinistä ja Marianneja ja Geishaa, Panttereita ja toffeekuutioita. Taivastahan se lähenteli, mutta estin itseäni ostamasta mitään. Ostan sitten kesällä Reetan ja Saaran kanssa, kun ollaan haettu elokuva vuokralle.

M.

Sadetta paossa

Vesi hakkaa aggressiivisesti kattoon. Katselen lasin läpi ulos, pihalla rapakot kasvavat ja räystäät tulvivat. Taivas on harmaan musta, napsautan valot päälle. Maanantai, olen kaivannut teitä. Jälleen viikko alussa, viikko täynnä uusia mahdollisuuksia laihtua, lukea ja unelmoida.

Vaikka viikonloppu päättyi hieman huonoihin tunnelmiin -kaverini laukku katosi -oli se silti kokonaisuudessaan mukava ja muistamisen arvoinen. Pääsin jälleen uimaan, ja nyt näin kokovartalouimapukujakin. Uimahallin anonyymi tunnelma ja ymmärtäväinen ystävä olivat terapiaa ylikuumentuneille aivosoluilleni. Nyt jaksaa taas hetken. Kiitos ja anteeksi, jos korvia särkee.

Uimassa käynti on hyvää liikuntaa, ja siksi sen jälkeen voi syödä kilokaupalla karkkia. M&Ms, vihaan rakkauttani teihin. Jälleen juoruja ja sympatiaa, naisen elämää parhaimmillaan. Sitten oli ihon koristelun aika. Tatuoija sattuikin olemaan baarista tuttu australialainen ja juttua riitti myös muun henkilökunnan kanssa. Eräs naisista oli matkustanut Suomessakin. Hän kertoi matkan olleen hieman hiljainen, mutta maisemat junanikkunasta Rovaniemelle päin olivat olleet kauniit.

Sitten Covent Gardenm joka on ehdottomasti yksi suosikkipaikoistani Lontoossa. Se huokuu vanhanajan tunnelmaa ja kaduilla vaeltaa valtavasti ihmisiä. Covent Garden oli tunnettu kauppapaikka jo siihen aikaan, kun roomalaiset näitä seutuja asuttivat ja pitäjä oli tunnettu nimellä Londinium. 1600-luvulla tämä toripaikka oli tämän maan ensimmäinen, jossa myytiin hedelmiä ja vihanneksia. Muun muassa eksoottista ja uutta hedelmää, ananasta sai ostettua täältä –toki vain rikkailla oli siihen varaa. Tämän päivän varakkaat voivat kuluttaa lanttejaan koruihin, maailman ääristä tuotuihin kahviin tai teehen tai vaikkapa Muumimukeihin. Covent Garden on läpi historiansa ollut kaikennäköisen boheemin kansan suosiossa, ja yhä tänä päivänä ovat torille vievät kadut täynnään ihmisiä seuraamassa taikureita, katusoittajia, eläviä patsaita ja tanssiesityksiä.

Metroasema on niin pieni että täytyy jonottaa; alas kun ei pääse kuin hissillä. Viisaammat jäävät pois Holbornissa tai Leicester Squarella ja kävelevät muutaman korttelin. Covent Gardenista saa kaikkea. Torimyyjiä on satoja, pikkuputiikkeja ja suurten ketjujen liikkeitä vieri vieressä, museoita ja kahviloita, mahdottomasti ravintoloita ja kaikkea siltä väliltä. Täällä olisi ihanaa sisustustavaraa. Sisareni, tänne me tulemme sitten yhdessä! Kyllä minullakin on jossain vaiheessa taas oma koti jota sisustaa. Onni on, etten ostanut Elinalle ja Arille sitä hipelöimääni tuliaista, sillä se todennäköisesti olisi nyt siellä kadonneessa laukussa ihanimman uuden hameeni mukana.

Päivälliseksi St. Patrick’s Dayn kunniaksi irlantilaista lihapataa ja soodaleipää, siideriä ja naurua espanjalais-suomalaisessa seurassa. Lisää siideriä ja Lontoon katuja, lisää suomalaisia, liian nuoria paikallisia poikia ja paljon puhetta. Lopulta rättiväsyneenä ja kylmissäni nousen bussiin. Pohdin, kuinka astuin siihen täpötäyteen bussiin katsellen ihmisten kuoria surkeana ja poistuin hymy huulillani muutaman kuoren avauduttua. Ehkä kosketin heidän sielujaan, ehkä ainakin sen pienen hetken verran. Traveller’s friendship, niin kuin sanotaan. Minä unohdan heidät, he minut, mutta ilman tätä hetkeä olisi kokonaisuuteen jäänyt aukko joka täyttyy vain, kun uskaltaa antaa itsestään jotain vastaanottaakseen sitä muilta.

M.

Kohtaamisia

Lähdin siis pubiin Piccadilly Circukselle ja päädyin hyvin täyteen homobaariin Sohoon. Sekalainen seurueemme koostui tutustani, hänen täällä lomalla olevasta ystävästään ja ystävän Brightonissa asuvasta ystävästä. Lomailija oli, mistäs muualta kuin Kiimingistä, kun Suomesta kerran oli. Ja hän oli tavannut täkäläisen ystävänsä vaihto-opiskeluvuotenaan Alaskassa.

The Duke of Wellington näytti ulkoa päin ihan tavalliselta englantilaiselta oluthuoneelta. Ovimies täytyi ensin vakuuttaa siitä, että minä en kuulu Elviksiksi pukeutuneiden naisten polttariporukkaan. Ovimies myös ystävällisesti varmisti, että tiedämmehän menevämme homobaariin. No emme tienneet, mutta sattumoisin selvisi, että seurueemme ainut mies pitikin enemmän miehistä kuin naisista, joten sehän passasi hyvin.

Paikka oli tupaten täynnä, mutta ahtauduimme sekaan. Naisia oli meidän lisäksemme kolme, mahdollisesti neljä. Vessat olivat yhteisessä käytössä, mutta mikäs siinä, harvoin sitä herrasmiehet avaavat ovia vessaan. Mutta mikseivät muista nostaa rengasta jos pitää naisten vessaa käyttää, kysynpä vaan. Ja koska naisten vessa oli kuitenkin vähemmällä käytöllä, se oli otettu muuhun käyttöön, sellaiseen, joka ei uteliaita silmäpareja kaipaa.

Note to self: homobaarissa kannattaa kulkea laput silmillä. Näin tässä baarissa komeimman miehen kautta aikojen, kuin suoraan elokuvista. Oikea Romeo, paksut hiukset ja partaa, suloiset silmät ja komeat kasvoit kuin Kenillä. Yritin pitää yllä ajatusta, että mies oli täällä vain sattumalta, olinhan minäkin siellä hakematta seuraa. Sitä illuusiota ei kestänyt kauaa. Kuitenkin on niin hankala sanoa kenestäkään päälle päin, että mistä tykkää ja kuka tykkää vai tykkääkö vähän kaikenlaisista. Sitä tietoa kun ei yleensä otsassa lue kuin kännibileiden jälkeisenä aamuna, jos sattuu siis sammumaan väärässä seurassa.

Seuraamme liittyi vielä yksi suomalainen. Hänet oli kaverini luona lomaileva ystävä bongannut Tampereen lentokentältä. Olen käynyt siellä ja ymmärrän, että siellä tulee mieleen jutella ensimmäiselle vastaantulijalle, hän kun voi olla myös viimeinen. Tämä tyttö oli muuttanut pari päivää sitten Lontooseen takaisin, muutaman Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. Ja olihan tarinaa. Kyllä, minäkin menin hiljaiseksi.

Ilta oli täynnä naurua ja jutustelua. Matka Cityyn oli jo ollut vaivalloinen, sillä pätkä tubelinjaa oli suljettu korjaustöiden vuoksi ja vaati toimenpiteitä päästä lähimmälle toimivalle asemalle, mutta takaisin tullessa oli vielä siinä ainoassa tubessa myös sattunut perinteiset. Jonkun epäonnisen matkustajan vatsansisältö oli nyt mukavasti näkyvillä seinillä ja lattialla, tiedättekö sillä tavalla kuin on, kun suljetussa tilassa, suorilta jaloilta oksennetaan. Mutta jutunjuurta ja hyvät naurut saimme kanssamatkustajien kesken -kohtaaminen inhimillisyyden ja ihmisyyden ytimessä, kohtaaminen joka päättyi lentosuudelmiin bussin ikkunan läpi.

M.

P.S. Pahoittelen kuvien vähäisyyttä, verbaalinen informaatiotulva vyöryi päälleni niin suurella vauhdilla, ettei ehtinyt kameraa edes hapuilla.

Uimassa

Eilen illalla Fazerin sinistä syödessä tuli mieleen josko kuitenkin menisin uimaan. Tässä lähellä on Leisure Centre, jota on ihaillut etäältä astumatta kuitenkaan sisään. Virhehän se on ollut, huomaan sen lanteillani ja alleissa, mutta sellaista elämä on: joskus nappi menee kiinni ja joskus ei.

Siis seitsemältä ylös(kyllä, sleepless in London) ja ulos. Tänään luovuin takin välivuoresta, niin on keli lämmennyt. Lähtiessä kuulin varoitteluja, että uimahallissa on unisex-pukukopit ja uteliaat teinit ovat nakertaneet tiirausaukkoja suihkukoppien väliseiniin. Ei se mitään, ajattelin, onhan minussa komeaa katseltavaa! Matkalla muistin että säärikarvat olisi voinut ajella…

Onneksi tieto osoittautui vääräksi. Paikkaa oli remontoitu miljoonalla punnalla ja ainakin naisten pukuhuone kiilteli vielä uutuuttaan. Ja komeahan oli paikka! Tämä kunnallinen virkistäytymiskeskus kun on avattu yleisölle jo 1901 ja arkkitehtuuri oli vielä hyvin esillä. Kuntosali oli suuri ja avara, isot kattoikkunat loivat luonnonvaloa ja ilmastointi toimi hyvin. Täällä ei hiki haissut vaikka treenaajia oli. Tuli oikein ikävä treenaamista.

Remontin ollessa vielä kesken paikka oli vielä aika sokkeloinen. Olin kuin valas rannalla, hukassa, ja piti kysyä kahdelta uimavalvojalta neuvoa. Lopultakin pääsin altaaseen ja aloin polskuttamaan. Allasosastokin oli todennäköisesti hyvin pitkälti alkuperäisessä asussaan. Uimavalvojien asu kuitenkin vähän tuoreempaa perua, veikkaisin 60-lukua.

Erikoiset systeemit, täytyy sanoa. Ei ollenkaan samanlaista kun koto-Suomessa. Suihkussa voi käydä ihan julkisesti kaikkien kanssa tai sitten mennä suihkukoppiin ja suihkutella yksin. No menin sitten yksikseni, ihan kokeilun vuoksi. Kuka menisi siihen yleiseen jos voi käydä yksinkin suihkussa? Seuran vuoksi? Voiko uimahallin suihkussa jutella tuntemattomille. Lapset ainakin voivat, ne olivat nytkin vallanneet alueen. Lapsia oli joka paikassa, uimakouluja pyörii koko ajan matalassa päässä. Aikuisena kaikki on jotenkin niin paljon hankalampaa. Sitten mietin, että olisiko täällä nyt soveliasta ajalle ihokarvojaan? Kun jokin aika sitten Suomessa uutiskynnyksen ylitti joidenkin kanssakulkijoiden närkästyminen nähdessään muiden harjoittavan tätä kyseessä olevaa, normaalia hygieniatoimenpidettä. Useimmat meistä sitä tekee, ja joka ei tee, niin heistäkin useimman pitäisi. 

Alastomuus on asia, josta jostain syystä tulee aina jutun aihetta muista maista tulleiden kanssa. Suomessa on niin syväänjuurrettu saunakulttuuri, että muiden näkeminen alastomana ei ole ollenkaan erikoista. Eikä oma itsevarmuuteni rapise edes Eevan asussa. Myönnän, korjattavaa on, mutta kaikki aikanaan. Näemme ilman sen kummempia ihmettelyitä muita ihmisiä syntymäpuvussaan koko elämämme, lapsesta aikuisuuteen. Saunaillat omien vanhempien, kavereiden ja vaikka työporukan kesken ovat arkipäivää. Mutta niissä maissa, jossa puhdistautuminen ei ole samoin jopa rituaalia lähentävä tapahtuma, on alastomuuskin eri juttu. Tuntemattomien vartaloiden näkemiseen totuttelu aloitetaan ja päiväkodissa, jossa tehdään retkiä vessaan kun muut ovat asialla. Lapset saavat mallia kuinka vessassa tulisi käydä, mutta tuleepahan nähtyä myös erilaisia pyllyjä ja polvia.

Virkistyneenä ja ylpeänä itsestäni jatkan pänttäämistä ja suklaansyöntiä ja saatan mennä illalla pubiin. Piccadilly Circukselle.

25

Lontoo, 2013. Hän kävelee katua yksin, kengät kopisevat äänekkäästi vasten shakkiruutuista, purkan laikuttamaa katua. Kellertävät katuvalot valaisevat himmeästi yötä. Hengitys höyryää, mutta ilma ei tunnu kylmältä näin maaliskuun alussa, vaikka talvi onkin. Hän katsahtaa ylös, lentokoneita lentää hänen yllään jatkuvasti, nyt hän osaa jo erottaa ne muutamat tähdet lentokoneiden valoista. Hän hymyilee leveästi, niin kuin hymyilevät ne, jotka tietävät hymyillä silloin, kun siihen aihetta on.

Ylikiiminki, 1988. Maaliskuun pakkasyöhön syntyy tyttövauva. Nuoret ja onnelliset vanhemmat vievät hänet kotiin maalle. Sinä vuonna presidenttinä oli Mauno Koivisto ja Vihreä Liitto liittyi puoluekenttään. Tytön lapsuus on täynnä rakkautta ja ihmisiä, sukulaisia, naapureita ja ystäviä. Lapsuudenmaisema on peltoa ja aurinkoa, uimareissuja ja asfaltti-ihottumaa. Talvet potkutellaan maantiellä ja valloitetaan vuoria. Ärrävika vaivaa, mutta siitäkin päästään. Vasta nyt hän ymmärtää maalaistalon omavaraisuuden rikkauden.

Markat vaihtuivat euroiksi. Teini-ikä on niin vaikea, että on ihme että tyttö selvisi. Tai ehkä ennemmin pitäisi ihmetellä miten vanhemmat selvisivät. Tukka muhkealla permanentilla hän kolusi joka paikan ja teki kaikki ilkeydet mitä kuvitella saattaa sellaisella innokkuudella ja palolla, joka loistaa silmissä ja kuuluu naurussa. Sellainen palo on, kun tietää oppivansa vain virheistään. Vanhetessa viisastuu, sinne hänellä on vielä matkaa. Myös ystävien suojelemana hän selvisi aikuisuuden kynnykselle. 

Tytön sisällä paloi kuitenkin tuli, jota ei hevillä sammutettaisi. Hänen oli nähtävä kaikki. Maailma oli näyttänyt pilkahduksia ihmeistään kaikissa niissä kirjoissa, joita tyttö oli lukenut koko elämänsä, nyt olisi mentävä katsomaan itse. Ruoho ei ole aidan toisella puolella sen vihreämpää, mutta minkälainen kokemus se olisikaan päästä itse katsomaan. Hän tarttui joka tilaisuuteen minkä sai ja matkusti lähelle ja kauas. Viisastuikin hän, sama ihminen ei palannut ainoaltakaan reissulta kotiin. Ja ne vanhat fraasit, ne hän oli todennut paikkaansa pitäviksi: oli mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Nythän on mentävä, maailmaa muuttuu koko ajan suuntaan ja toiseen, nyt jos joskus.

Nyt tyttö on onnellinen, mutta ymmärtää, että matka on silti vasta alussa. Hän on tavannut niin kovin paljon ihmisiä, elämän saluunanovet kaipaavat jo öljyämistä. Kaikki ovat jättäneet jälkensä tytön sieluun. Hän rakastaa niitä, jotka ovat jääneet narisevien ovien sisäpuolelle. Vähän vanhempanakin hän on pitänyt ovet auki niin, että on saanut lisää ihmisiä sisään. Hänen lasinsa on ylitsevuotavainen ja niin on hyvä, sitä hän ei piilota enää koskaan. Tyttö miettii, että aika kultaa muistot ja juuri nyt hänen muistonsa kimaltavat kirkkaina kuin jalokivet kevätauringossa.

M.

Expecto Patronum

Pohdin pitkään, kuinka kertoisin visiitistä Warner Bros studiolle Harry Potter -elokuvien kuvauspaikalle. Mietin, etten mitenkään voi sanoin kuvailla sitä kaikkea, mitä näin, koin ja kuulin. Tässä kuvia, mutta ehkä kaikki se vaatii myös jonkinlaista selostusta.

Studiot sijaitsevat siis Lontoossa, mutta hyvän matkan päässä keskustasta. Matkustin metrolla, junalla ja viimein bussilla läpi idyllisen kylän päästäkseni näkemään suuret teollisuushallit keskellä joutomaata ja muita, pienempiä halleja ja romukasoja. Näissä halleissa on ilmeisesti alun perin tehtailtu loistoauto Rolls-Royceja. Toisen maailmansodan aikana täällä koottiin lentokoneita ja sittemmin kuvattiinkin jo elokuvia, kuten James Bondin GoldenEye. Tehdashallien muuttaminen Harry Potter-museoksi ei ollut alusta lähtien selvää, eihän kukaan osannut edes aavistaa Harry Potter -kirjoihin perustuvien elokuvien saavuttavan sellaista suosiota. Maailmanmaineeseen kirjat ja elokuvat kuitenkin nousivat, ja minä olen yksi niistä miljoonista Harryn maailmaan rakastuneista, joka pääsi niin lähelle Tylypahkaa kuin vain mahdollista.

Studiot avattiin yleisölle noin vuosi sitten. Huolimatta 5000 ihmistä päivässä vetävästä kapasiteetista, kaikki kiilsi vielä uutuuttaan ja toimi loistavasti, henkilökunta oli iloista ja innostunutta ja tuhannet muut vierailijat aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Käytännöllisenä haaveilijana mietin, kuinka tämä olisi unelmieni työpaikka.

Kierros aloitettiin kokoamalla ihmiset samaan huoneeseen kuulemaan ja katsomaan esittelyvideo, jossa kerrottiin J.K. Rowlingin alun vaikeuksista edes saada ensimmäinen kirja julkaistuksi ja kaikkien hämmästyksestä, kuin kirjat saavuttivat suosiota maailmanlaajuisesti. Seuraavaksi katsoimme mukavasti elokuvateatterin tuoleissa pikakelauksen kaikista elokuvista ja sitten isolla valkokankaalla Daniel Radcliffe, Rupert Grint ja Emma Watson kertoivat studioiden olleen heidän kotinsa kymmenen vuotta. He kävivät siellä koulua ja juhlivat syntymäpäiviään, kuin suuressa perheessä. Lopuksi kolmikko poistuu takana olevasta suuresta ovesta viittoen meidät mukaan, valkokangas nousi ylös ja sama ovi, mistä elokuvien tähdet juuri menivät, aukesi myös meille ja saavuimme Suureen Saliin.

Studioilla nähtävät lavasteet ja rekvisiitat ovat kaikki alkuperäisiä, samoja, jotka näämme elokuvissa. Kaikkien henkilöiden vaatteet ovat näytillä nukkejen päällä, Suuren Salin kivilattia on sama lattia, johon Viktor Krum kumauttaa kepillään, sadat maalaukset roikkuvat esillä, poikien makuuhuone ja Mustan suvun seinävaate ja tuhannet ja taas tuhannet muut yksityiskohdat ovat häkellyttäviä. Monia asioita ei edes näy elokuvissa, kuten juuri Suuren Salin takkojen takaseinään veistettyjä kuvia. Samoin hyvin monet hahmoista on tehty oikeasti eläviksi, kuten Hiinokka,joka kumartaa Viistokujalle saapuvia ja Aragog, joka roikkuu nyt katossa valtavan basiliskin luurangon yllä. Nämä kaikki olisi voitu tehdä myös tietokoneella, mutta oikeat asiat helpottavat varsinkin lapsinäyttelijöiden työtä ja tuovat oikeanlaista taikaa valmiiseen elokuvaan.

Joka paikassa voi seurata videoita, jossa elokuvantekijät kertovat omasta alastaan, yhdessä huoneessa voi kokeilla luudalla lentämistä ja toisessa opetetaan taikasauvan oikeanmukaista käyttöä. Ulkona voi nauttia tuopillisen kermakaljaa ja oikeankokoisen Likusteritie 4:n edessä voi kuvauttaa itsensä. Poimittaislinja on tismalleen oikean double-decker bussin näköinen ja kokoinen, tietysti vain kerrosta korkeampi ja violetti. Valtavan kokoiset shakkinappulat vartioivat siirryttäessä osasto J:stä osaan K. Naamioita, liimaa, meikkiä, maalia ja kangasta on kulunut käsittämättömiä määriä.

Yksi huone on omistettu suunnittelijoille ja piirtäjille, keskeneräisiä suunnitelmia ja malleja kuinka tuoda eloon J.K. Rowlingin ajatukset ja villeimmät kuvitelmat. Tylypahkan valtava, suuren huoneen kokoinen pienoismalli aukeaa yövalaistuksessaan eteeni. Tämä, jos jokin on taikaa. Pöllölä ja Hagridin maja, kaikki yksityiskohdat niin taitavasti tehty, että en saa sanaa suustani. Itku kirveltää kurkkua, niin uskomaton näky linna on. Sitten vielä Ollivanderin taikasauvat. Tuhansia laatikoita, joiden päätyyn on jokaiseen kirjoitettu nimi. Näissä taikasauvalaatikoissa on ikuistettuna kaikkien elokuvissa mukana olleiden nimet kokista ohjaajaan ja kirjailijaan, jonka laatikko onkin jo ihailevien sormien kosketuksesta muuttunut kuluneeksi. Setä osoittelee laservalolla tuttujen nimiä sieltä täältä ja kyselee tuntemuksia. En saata vastata, pidättelen itkua.

Lopuksi vielä kauppa, joka on kuten Hunajaherttua. Suklaasammakoita ja Bertie Bottin Joka maun rakeita! Kirjoja, t-paitoja ja kaulahuiveja kaikkien tupien väreissä. Ja tietysti taikasauvoja! Kotiin voi myös saada muun muassa ajankääntäjän, teeastiaston, viitan tai vaikkapa Voldemortin kaavut tai Hermionen tanssiaispuvun.

Täällä tulisi kaikkien vähän hillitymmänkin Potter-fanin käydä vain nähdäkseen, mitä saadaan aikaan, kun työt tehdään kunnolla ja rakkaudella ja kunnioituksella. Sillä ilman niitä tuntemuksia, ei tällaistä olisi saatu aikaan. Ja taikaa, sitä ei tästä paikasta puutu.