Radiohiljaisuus

Aurinko paistaa täyttä päätä, koivut lehahtivat vihreiksi yhdessä yössä ja maa pölisee kuivuuttaan. Hälinää ja melua täälläkin, hyvin erilaista vain. Oulu, remontissa oleva pohjoisen kaupunkini. Tuttu ja kuitenkin täynnä yllätyksiä.

Lontoosta lähteminen oli haikeampaa kuin olin osannut odottaa. Sinne jäivät kaverit ja menot ja erilainen elämä. En osannut edes aavistaa, kuinka upean talven saisin viettää. Ups&downs kuten kuuluukin, mutta silti niin upeaa. Jälleen opin paljon niin muista ihmisistä kuin itsestäni - ehkä tärkein oli väläys siitä, kuinka paljon onkin opittavaa.

Jälleen alkaa uusi elämä. Olen onnellinen ja täynnä toivoa. Vain pieni huolestuneisuus, johon itse ei voi vaikuttaa, jyskyttää takaraivossa. Tähän elämään tulee kuulumaan rakkautta, laulua, tanssia, naurua, vauvan itkua, epätoivoista tietämättömyyttä, juhlia, viiniä, kuivaa siideriä, tennareita, muuttoja ja remonttia.

Nämä kaksi maata ovat hyvin erilaisia, mutta kuitenkin niin samankaltaisia. Rakastuin kuningattaren saareen jälleen, eikä sen vaikutus minusta enää lähde. Sain kokea hienoja hetkiä hienossa seurassa ja upeimmissa puitteissa. Paljon olen saanut.

Mutta mitään en yksin saisi. Kiitos teille, ystäväni ja perheeni. Kiitos kun autatte ja olette niin lähellä. Mitään minäkään en saisi yksin aikaiseksi. Kiitos Saara ja Reeta kun olette siinä. Ja Elina, Ari ja Auli kun olette minun ystäviäni. Ja Mavita, kohta saunotaan. Kiitos mamma ja pappa, kun murahtelette sopivissa väleissä. Kiitos Leena, kun autoit kirjoitusprosessissa. Kiitos kaverit Lontoossa, kovat oli viikonloppumenot isossa kaupungissakin. Kiitos Katjalle ja Katjan pojille - ei ollut hiljaista eikä meininkiä puuttunut. Kaikki ystäväni, kiitos kun täytätte ajatukseni. <3

Blogin kirjoittaminen osoittautui todella hyväksi jutuksi. En muista, mitä kaikkea mahtavaa aiheeseen liittyen tuli avuksi luvattua, enkä saata tarkistaa. Sain muistiin ajatukseni ja tapahtumat. Sain myös kerrottua teille mitä olen tehnyt ja nähnyt. Kaikkea ei voinut kirjoittaa, tätä lukee myös äiti. Toivottavasti tekin saitte tästä iloa. Blogi vaikenee nyt, minä tuskin koskaan.

Tästä vielä tunnelmia Tove Janssonin tarinasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

- Kerro hieman omasta laaksostasi, pyysi Niiskuneiti

- Se on paras laakso koko maailmassa, Muumipeikko sanoi. Siellä on kiipeämispuu, jonne olen ajatellut rakentaa talon. Veden alla oleva hiekka on koristeltu pienillä, pehmeillä laineilla, ja meillä on näkinkenkiä kaikkien kukkapenkkien ympärillä. Ja meillä on oma silta, jonka isä on rakentanut, ja sen yli voi ajaa kottikärryissä.

- Ihanaa, sanoi Niiskuneiti.

- Ennen sinä kaipasit pois sieltä, Nipsu huomautti Muumipeikolle. Silloin sinä puhuit vain miten hienoa on muissa paikoissa.

- Niin, se oli silloin, Muumipeikko sanoi.

Kristuksen monet kasvot

Lauantaina matkasin viimeistä kertaa Lontoon keskustaan. Viime hetken shoppailujen jälkeen pääsin aloittamaan kauan odottamani tutustumisen National Galleryn aarteisiin. Nettisivuilla oli luvattu ilmainen tunnin mittainen kierros, mutta se oli peruttu, joten otimme oppaaksi nauhurin ja kuulokkeet.

National Galleryn ensimmäiset teokset on saatettu yhteen ja kaikkien katsottavaksi 1800-luvun alkupuolella. Alusta lähtien oli selvää, että taiteen tuli olla myös rahvaan lähellä. Jo paikan, Trafalgar Squaren, ajateltiin viestivän, että ovet ovat avoinna kaikille;  galleriaan saattoivat rikkaat saapua kärrykyydillä, mutta matkaa ei ollut liiaksi köyhimpienkään jalan taittaa. Niinpä minäkin tohdin sinne läpytellä tennarit jalassa.

Kertojien rauhalliset, mutta niin kovin innostuneet äänet kyllä saivat omatkin silmäni loistamaan, kun tuijotin pää kenossa ja suu auki taideteoksia toisensa perään. Heti alkuunsa ymmärsin, että tässä voi kestää. Varhaiskeskiajan uskonnolliset maalaukset ja kaiverrukset tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Useimmista niistä kunnian saavat kuitenkin niiden omistajat, eivät tekijät, sillä signeeraus ei ollut vielä yleinen käytäntö. Näistä kuvista ovat ihmiset oppineet tärkeimmät tiedot uskonnosta ja maailman menosta. Ne ovat myös olleet lohduttajia ja kalliita aarteita, joita on suojeltu. Eritoten Jeesuksen kuvaaminen on ollut suosittua läpi taiteen historian. Hänen kasvonsa ovat myös täällä esillä satoina erilaisina versioina. Parrakkaana, tummahiuksisena, vaaleahiuksisena, vanhan ja väsyneen näköisenä tai nuorena ja kuulasihoisena. Parrattomana häntä alettiin kuvata vasta myöhemmin. Huomiota herätti eritoten Caravaggion The Supper at Emmaus (1601), jossa Jeesuksen illalliskumpannit eivät edes tunnista häntä sileäleukaisena. Joka kuvassa hänen silmiensä kuvaamiseen on kuitenkin käytetty aikaa ja vaivaa, taitoa ja tekniikkaa, jotta katseesta välittyisi  oikea tunnelma - se tunnelma, joka tuo lohtua ja rauhaa sadoille miljoonille vielä tänä päivänä ja jonka voi aistia katseen lempeydessä. Katsojan on itse päätettävä, kuinka hän katseen vastaan ottaa.

Keskiajan lopulla pyhimyskehä poistuu ja aiheet muuttuvat. Kuninkaita ja kuningattaria, alastomia naisia ja taruolentoja. Värejä ja ennen näkemättömiä tekniikoita. Muun muassa Rafaellon ja Michelangelon maalauksia tutkitaan ja tulkitaan yhä suurella mielenkiinnolla; tutkimusmenetelmät vain kehittyvät koko ajan. Röntgenkuvilla on esimerkiksi voitu todeta, kuinka Bronzino muutti An Allegory with Venus and Cupid -maalauksen yksityiskohtia useaan otteeseen. Maalausta on sanottu yhdeksi varhaisimmista eroottisista maalauksista. Ja kuinka Rembrandt eräässäkin omakuvassaan ei tyytynyt ensimmäiseen versioon hatustaan vaan muutti sen kokoa ja muotoa useampaan otteeseen ennen kuin tyytyi matalaan, punaiseen myssyyn. 1600-luvun muhkeat ja yltäkylläiset muotokuvat varakkaista merkkihenkilöistä ovat täynnä mystiikkaa ja merkityksiä.

Yhden kauniin hetken ikuistamiseen alettiin keskittyä 1800-luvulla. Impressionismin taitajat kuvasivat taidokkaasti varsinkin auringon nousua ja laskua. Turnerin, Monet’n ja Gainsborough’n hengentuotteet saavat minunkin mieleni tyyntymään ja sielun hyräilemään. Valon ja varjon  tunnelmallinen leikki hyväilee silmää ja pitää mielen avoimena vielä pitkään. Vaikka tiedostan koko ajan kirkkaana mielessäni, että ihailemme vain pienen, hyväosaisen yläluokan elämää suurimman kansanosan kärsiessä, nautin illuusiosta.

Lähes kolmen tunnin aikana ehdimme tutustua pintapuolisesti gallerian 40 kuuluisampaan teokseen ja joihinkin omaa henkilökohtaista mielenkiintoa herättäneisiin maalauksiin ja taiteilijoihin. Piti silti joutua, ja paljon jäi vielä näkemättä. Kiitoksia Sonjalle seurasta.

Kiitoksia seurasta myös muille. Läksiäiset sujuivat hurjan hauskasti. Suomihan se sitten voitti sen jääkiekkopeliottelunkin. Eipä sillä, minulla oli pelin kestäessä kovasti keskusteltavaa erään ranskattaren kanssa kulttuurien vaihdosta. Loppuillasta tanssin kuin viimeistä päivää ja tein tuttavuuksia - yhden päivän, illan ja yön kestäneitä.

M.

Ihmisystävät

Jenni & Tumppu was here. Näytin ja kerroin heille kaiken mitä tiedän. Kaiken mitä rakastan tässä kaupungissa, kaiken mitä olen täällä oppinut ja havainnut. Kerroin, että tämä kaupunki on painanut minuun merkkinsä ja että vaikka jätänkin kaupungin, se ei jätä minua. Kerroin, kuinka ajatukseni ovat tuulettuneet, kuinka olen saanut silmäni aukaistua ja kuinka kaikella on merkityksensä.

Keskustelu jatkui kuin emme olisi erossa olleetkaan. Teininä istuimme tienposkessa irvistellen ja kylmissämme juomassa kiljua, nyt istuimme Hyde Parkissa nauttimassa siideriä.Tällä kertaa juttelimme maailmasta ja sen kansoista ja kansalaisista. Kävimme läpi ihmissuhteita ja niiden erikoista tapaa esittäytyä meille. Haaveilimme tulevasta. Mukava on kuitenkin huomata, että ihan hyviä meistä tuli - kaikesta huolimatta. Kävellessämme Oxford Streetiä pitkin nukkumaan jo kolmelta aamulla totesimme, että näin vanhempana krapulanpelko on suurempi kuin silloin ennen. Ja pelko myös aiheellinen.

Ystävilleni tämä matka oli erityinen monestakin syystä. Matka oli oikein ajoitettu ja hyvin ansaittu tauko arkielämästä. Minä osasin näyttää vain murto-osan siitä, mitä Lontoolla on tarjottavaa, mutta nämäkin matkalaiset tulevat vielä palaamaan. Uskon heidän nauttineen tästä suurkaupungin vilinästä, jollaista eivät olleet ennen nähneet. Kävelimme pitkin Thamesin rantaa auringon laskiessa. Oli kesäisen lämmintä, ja tunnelma oli leppoisa. Söimme brittiläisittäin ja nautimme Pimmsiä. Jäähyväiset Victoria Stationilla: “Nähdään pian. Elämä jatkuu!”

Samalla, kun kierrätin matkalaisia, tein jo omia hyvästejäni tälle kaupungille. Kävin läpi matkaani ja aikaani täällä, kertasin kokemaani ja vannoin palaavani.  Mielikuvitusystäviä tai ei, sain nauraa sydämeni kyllyydestä tässäkin maassa.

Ei enää monta yötä.

M.

I will always love you

Lontoo ja me siskokset tulemme hyvin juttuun. Kaupunki näyttää meille kaikki kasvonsa avoimesti. Kaupunki ei salaa kadulla nukkuvia kodittomia, kolikoita kerjääviä arpinaamoja eikä valtavia ihmismääriä, jotka valuvat tuhansina ääninä, tuoksuina ja väreinä. Se esittelee meille avoimesti kuningattaren hoivissa vuosia viettäneen maalarin ja tämän erikoiset ystävät, merenrannat ja tuulen. Kaupunki suorastaan kehottaa meitä katsomaan tarkemmin: seuraavan mutkan takaa löytyy pieni kauniisti hoidettu katupuutarha. Se on kaikkien ihailtavana – emme ole ainoita, jotka jäävät kuvaamaan. Seuraavalla kadulla onkin loputtomat tietyöt käynnissä. Lontoo tarjoaa meille näkymän maailmaan, joka kovasti poikkeaa omastamme. Täällä jos jossain saa kokea pilkahduksia kuvittelemattomistakin paikoista – jos vain muistaa pitää silmät auki ja korvat kuulolla. Lingua franca on yhä englanti, mutta kuinka käy tulevaisuudessa?

Shoppailuhimojen tyydyttäminen on laji, joka vaatii kovaa kuntoa ja kestävyyttä. Jaloilta on pyydettävä anteeksi useaan otteeseen, on juotava viilentäviä siidereitä, ja ravinnon on oltava kohdillaan. Kahvia ja muffinseja on saatava tarpeeksi usein. Kulttuuria sopivissa määrin, Bodyguard-musikaali The Adelphi -teatterissa oli uskomaton kokemus. Voi sitä tunteiden määrää ja jännitystä, tekniikkaa ja erikoistehosteita, tanssia, ihmisvartaloiden kauneutta ja ääniä. Ja lopuksi myös yleisö sai laulaa ja tanssia, mistä pidin erityisesti. Koko viikonlopun tunnari olikin sitten How do I know if he really loves me…

Toreja, marketteja, kauppiaita, turisteja, vintagekauppoja, kirjakauppoja ja kaikkea niiden väliltä. Katuja ja metrolinjoja suuntaan ja toiseen ja puhetta ja naurua jatkuvasti. Ennustajaeukon katseesta näen, että hänellä olisi tietoja paljon enemmänkin. Nyt tyydyn kuitenkin tietoon pitkästä elämästä ja siitä, että joku A:lla alkava rakastaa minua syvästi. Viiniä lounaalla, erinomainen lomatunnelma, sanoisin. Elämme kuin viimeistä päivää. Nämä ovat loppuelämämme ensimmäisiä päiviä.

Brightonin kilometrien pituinen ranta kutsuu aikaisen herätyksen jälkeen. On kovin vaikeaa kuvitella, että tällainen ranta ja tunnelma sijaitsee vain noin tunnin junamatkan päässä Lontoon suurkaupungin vilinästä. Brighton ei todellakaan ole hiljainen pikkukaupunki, vaan täynnä elämää – vaikkakin me näimme siitä vain pienen pilkahduksen. Tiedänpähän, mistä varaan hotellin seuraavalla kerralla. Ja kuinka kätevää, kun ranta ei ole sellaista ärsyttävää joka reikään tunkeilevaa ja sotkevaa hiekkaa, vaan pikkukiviä! Pikkuruisia kiviä, vuosisatojen muokkaamia, luonnon kauniisti järjestäminä kasoina pitkin rantaviivaa. Tunnen lähestulkoon huonoa omaatuntoa rannalla kävelystä, niin hienossa järjestyksessä ja kauniisti kerättynä pikkukivet ovat. Vesi on kylmää, nuoret miehet juhlivat jo aamusta kuten rantaelämään kuuluu, koiria lenkillä, lapsia ja aikuisia leikkimässä auringonpaisteessa. Äiti, eivät antaneet minun tuoda sinulle kiviä sieltä. Söin elämäni parhaan fish & chips -annoksen, paljon toffeeta ja Brighton rock -karkkia. Satuimme sitten myös paikalliseen hifi & tuning -showhun, mutta sieltä poistuimme päivitellen omaa ymmärtämättömyyttämme aiheeseen liittyen. Brighton oli kaunis, eläväinen ja kuin suoraan elokuvista. Rakkautta ensi silmäyksellä.

Visiitti osoitteeseen Baker Street 221b osoittautui myös koko rahan arvoiseksi. Emmekä olleet ainoita, jotka ovat sen todenneet. Kyselin hieman majatalon sisäköltä, ja hän kertoi vieraskirjaa vaihdettavan toisinaan päivittäin. Normaalia on, että tässä 1800-luvun lopulla oikeastikin majatalona toimineessa huoneistossa vierailee tuhansia ihmisiä päivittäin. Ja niinhän se on, että minunkin unelmani on ollut noin kymmenenvuotiaasta saakka päästä katsomaan, kuinka Baker Streetillä asuttiin. Kirjeenkin olisin halunnut kirjoittaa, sen tekemättä jättämistä kadun nyt. Sillä yhä tähän osoitteeseen saapuu kirjeitä päivittäin, ja sisäkkö kertoi museon jo eläkkeellä olevan työntekijän tulevan viikoittain kirjoittamaan vastauksia niihin. Sherlock Holmes -museossa käynti oli varmasti yksi lyhyimmistä museovisiiteistäni, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin.

Vartin pituisia naurukohtauksia, tyttöjenjuttuja, meikkiä ja toteamus, että kyllä kahvi on kaljaa parempi hoito muovilaukuille. Olen niin onnellinen! Sain elää tämänkin viikonlopun, palata kotiin rättiväsyneenä ja miettiä, kuinka onnekasta on saada jakaa maailmaansa ja ajatuksiaan. Vatsalihaksia särkee, jalat eivät ole toipuneet, mutta en voi valittaa.  Äiti, haluaisin huomauttaa, että emme edes tapelleet kuin ihan vähän vaan. Jäähyväisetkään eivät olleet kovin surulliset – näemmehän ihan kohta. Armollisesti sade lankesi vasta kotimatkalla.

Nyt käännän ajatukseni takaisin lukuihin ja ensi viikonloppuun. Siitä tulee erilainen, mutta varmasti olen onnellinen silloinkin. En jaksa odottaa, että pääsen näyttämään lempipaikkojani yhä uudelleen ja keskustelemaan maailman tilasta. Voi kun te kaikki voisitte tulla tänne!

Murder in the library

British Library ei tee vaikutusta heti. Syön eväitä pihamaalla, koululaisten tapaamispaikalla. Vettä tihuuttaa ja valtava punatiilinen rakennus vain on, se ei kutsu minua, enkä edes kuule kirjoja. Mutta sisälle vain, läpi turvatarkastuksen ja johan tunnen sähkön. Rakennus on suurimpia Britanniassa 1900-luvulla rakennettuja, sen valtavat seinät kohoavat korkeuksiin ja maan alla riittää sokkeloa. Keskellä portaita, ihmisiä ja ikkunoita seisoo suuri lasitorni, joka vartioi King’s Collectionia. Lasien takana istuu sievissä riveissä tuhansittain mitä kauniimpia kirjoja, tarkemmin sanoen 65 000 kappaletta, British Libraryn nettisivujen mukaan. Tämän kuningas Yrjö III:n kokoelman sanotaan olevan maailman merkittävimpiä painetun sanan kokoelmia. Ja kauniskin se on, kovin kaunis. Nettisivuilla kerrotaan myös, että kirjaston kokoelmiin saapuu kappale jokaista Isossa-Britanniassa painettua julkaisua ja se käsittää 150 miljoonaa eri nidettä. Kokoelmiin kuuluu muun muassa Magna Carta, Diamond Sutra, 60 miljoonaa patenttia ja 4 miljoonaa karttaa.

Kaikkialle kirjastoon ei pääse, lukusaleihin ei uskalla edes yrittää. Joka paikassa istuu ihmisiä lattioilla ja portailla ja kaikkialla missä voivat - varsinaiset pöydät ja tuolit taitavat olla niin suosittuja, että niiden ääreen päästäkseen täytyy olla nopea. Suurin osa ihmisistä näpyttelee tietokonetta toisella kädellä ja toisella puhelinta. Kirjastossa on menossa näyttely Murder in the library, joka esittelee brittikirjallisuuden parhaimpia murhia, ovelimpia salajuonia ja nokkelimpia päättelyitä. Myös pohjoismainen kirjallisuus noteerataan: näyttelyssä ovat mukana muun muassa Henning Mankell ja Stieg Larsson. Agatha Christie ja Arthur Conan Doyle ovat tietysti suuressa osassa, Midsomerin murhia ja komisario Lewisia unohtamatta. Kahvilan pöytien ympärillä istuu väkeä papereihin haudattuna ja kahvi jäähtyneenä. Näyttää tehokkaalta, ja tunnen pienen syyllisyyden piston siitä, etten itse ole lukemassa. Harmittaa, että suuri Propaganda-näyttely avataan vasta toukokuun lopussa, silloin, kun minä olen matkalla Suomeen. Kirjaston myymälä on kuin näyttely itsessään, täällä olisi kaikkea kotiin - kirja-aiheisena tietenkin!

Jätän upeimman näkemäni kirjaston taakseni haikein mielin. Unelmien listaan yksi lisä, tänne kun pääsisi töihin. Seuraavaksi vintage-kaupoille Spitalfieldsiin. Niitä on kyllä upeaa kierrellä. Voi kun olisi mahdollista tuoda pullavateja ja teekannuja mukanani täältä, samoin peilejä ja lamppuja. On kuitenkin tyydyttävä ihailemaan ja toivomaan, että jospa sellaisia joskus vielä sattuisi vastaan lähempänä kotia. En kuitenkaan voi ohittaa pahankurisen näköistä, alastonta ja vähän rumaakin miespuolista keijukorua. Toivon sen ottavan minut rikoskumppanikseen eikä vihollisekseen ja johdattavan minua, kun on tihutöitä tiedossa. Pixie charm, sitä juuri tarvitsen.

Viimeiseksi käymme hipsteribaarissa, joka on hämmentävä sekoitus pubia, varastoa, lentokenttää ja homobaaria. Sisustus on kaiketi harkittu, mutta kuitenkin karkea. Varasto tulee mieleen metallista ja paljaasta yleisilmeestä, mutta seinillä on kuitenkin maalauksia kaupungin puistoista ja rakennuksista. Musiikki soi hurjan isolla ja on laadultaan sellaista, että yksikään biisi ei vahingossakaan jää mieleen, vaikka hämmästelenkin yhden kappaleen menevää biittiä - tanssinkin. Lentokenttä tuli mieleen turvajärjestelyistä. Ovella seisoo kolme turvamiestä, laukut tarkastettiin ja kaikille tehtiin ruumiintarkastus. Henkkarit tarkistettiin laitteella, joka myös kuvasi samalla. Turvakameroita on joka paikassa. Vessan seinät on koristeltu varo varkaita -kylteillä ja keep your belongings with you at all times -kehotuksilla. Vartijoita riittää sisälläkin, ja he näyttävät olevan työllistettyjä ainakin yhden takaa-ajotilanteen perusteella. Pienellä seurueellamme oni oikein hauskaa, ja ääni käheytyy nauramisesta ja huutamalla keskustelemisesta. Kuvia otettaisiin sitten seuraavalla kerralla, kun on meikki kohdillaan eikä vesisateen kihartamat hiukset. Kotiin on hauska taapertaa, on kymmenen astetta lämmintä ja kuulas yö.

Tänään on 18 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Istun sisällä ja kirjoitan. En valita, sillä Skype käy kuumana - nämä hetket lämmittävät enemmän ja kauemmin kuin tulinen tomaattikeitto tai auringonpaiste kasvoilla.

M.

Ravintoa taivaan ja maan väliltä

Lauantaina oli ensimmäinen aurinkoinen päivä miesmuistiin. Jälleen katselin, kun BBC:n uutistenlukija kertoi parin tunnin aikana noin 15 kertaa saman asian: aurinko paistaa tänään, hang in there. Ja kyllä aurinko niin kauniisti paistoikin, että erehdyin ihan alipukeutumaan monessakin mielessä.

Olin menossa katsomaan upeaa, kuuluisaa ja todella suosittua Lichtenstein A Retrospective -näyttelyä Tate Moderniin http://www.tate.org.uk/whats-on/tate-modern/exhibition/lichtenstein . Näyttely ylitti odotukseni, ja pieni informaatiovihkonen avasi kuvia aivan uuteen valoon. Tarvitsisin kuitenkin toisen katselukerran, jotta saisin ajatukseni näyttelystä järkeviksi ja muille jaettaviksi. Voi kun tulisitte itse katsomaan.

Aivot ylikuormittuivat kaikesta informaatiosta. Onneksi olin matkalla museolle tullut kulkeneeksi valtavan ruokatorin ohi, joten sinne tallustimme ihmisvilinässä, Thamesjoen vartta auringonpaisteessa. Borough Market oli täynnä ihmisiä, kojuja ja ruokaa. Yläpuolella kulkevat junat ravistelivat sillan rakenteita, kymmenet eri kielet tekivät kauppaa satojen turistien ja paikallisten kanssa ja tuhannet eri tuoksut, värit ja muodot täyttivät tajunnan. Oli vaikea keskittyä yhteen asiaan. Raclettekojun sulatettu juusto tosin vei huomioni hetkeksi tyystin, mutta jono sinne oli liian pitkä. Olin taivaassa. Täällä olisi upeaa tehdä ruokaostoksia juhlia varten. Hedelmiä, vihanneksia, mereneläviä, lihaa ja munia ja kaikkea niistä tehtyä luomua ja lähiruokaa ja mitä kuvitella saattaa. Teurastajalla roikkui jänöjä karvoineen päivineen jaloista katossa pyiden vieressä, kalakauppiaalla ostereita ja valtavia tonnikalafileitä ja kalmareita pinottuna jäiden päälle. Mehuja, leipää ja viidentoista kilon juustokiekkoja. Suklaata, teetä ja makkaraa - ihan mitä laatua vain. Maistiaisiakin saa. Ja silmänruokaa myös erilaiseen nälkään. Heaven is a place on Earth.

Vatsa täynnä Veggie Tablen vegaaniburgeria ja salaattia, sitruunajuustokakkua ja brownieta jatkoimme matkaa Shoreditchiin vintagekaupoille. Ja hyvät kaupat  sai ystävä tehtyäkin, monen mutkan kautta. Täällä aikaa voi vain viettää, ja tätä toimettomuuden tilaa olikin ollut hieman ikävä. Ei kiirettä eikä suunnitelmaa. Kylmä vielä, mutta lasi viiniä auttoi kummasti. Maailmanparannusta tämäkin, henkilökohtaisella tasolla - iholla. Loppuillan vietin jazzklubin sikariterassilla keskustellen maailmantilasta suuremmassa mittakaavassa sekä metallikulttuurista samalla ihaillen ja kummastellen tweedtakkeja ja mokkakenkiä, suoria jakauksia ja moitteettomia käytöstapoja.

M.