Me, Myself and Marja

Viikonloppu täynnä ensitapaamisia. Kuinka esittelen itseni? Ei vain nimeäni, vaan kuinka osoittaa uudelle ihmiselle, että tässä olen, take it or leave it. Mutta kun itsekin tuomitsen niin helposti. Annan uuden mahdollisuuden kerta kerran perään kyllä, ja toiset yllättävät, toiset eivät. Kuinka siis laittaa naamansa ja sanansa niin, että ne kertoisivat jotain mukavaa?

Lauantaina menin Notting Hilliin. Kauneinta aluetta, vaikka vettä satoi, joka paikassa tietöitä ja kuraa. Seuralaiseni myöhässä. Mistä tulikin mieleen, että en ymmärrä mistä tämä uusi tapa olla ajoissa on oikein minuun juurtunut, mutta I like it! Ensimmäisen puolen tunnin odotuksen aikana ajattelin vain, että mikäs tässä, ei mitään kiirettä, mukavahan se on Lontoossa odotella ja pohtia sitäkin uutta piirrettä, että jotenkin olen niin rauhallinen jatkuvasti, että alan epäillä niiden laittavan jotain juomaveteen täällä... Mutta kymmenen minuutin päästä oli sormet ja varpaat ja nenä jäässä ja halusin vain äkkiä gingerbread latte with soy milk. Kaikki kuitenkin unohtui kun sekalaiselta näyttävä seurue saapui ruisleipää mukanaan! Pikku itku piti tirauttaa, siinä keskellä katua Notting Hillissä, niin hyvältä se leipä tuoksui ja Nooraa niin mukava nähdä.  Niin ja nautin sitten ihan tavallisen laten  kera Mince pien!

Ja sitten teimme itseämme tutuksi. Kaikenlaisia ihmisiä sitä tapaakin, kun kotoaan poistuu. Ennennäkemättömän oululaisen! Ja espanjalaisia taiteilijoita, jotka olivat niin käsittämättömän taitavia piirtäjiä, että ainuttakaan järkevää sanaa ei suustani päässyt. Mietin ja mietin, mutta ei. Mutta ehkä ihastukseni näkyi ylitse vuotavasta innostuksestani, joka taas näkyi sillä, etten meinannut enää pysyä housuissani, saatikka paikallani.

Ja kyllähän sitä taitoa Oulustakin löytyy, kun vain kuuntelee ja katselee. Ilta meni kuluttaessa Lontoon katuja, niin kuin niin monet muut meitä ennen ja meidän jälkeemme. Keskustellen, suunnistaen, ihmetellen maailman menoa. Ensin tähän suuntaan, sitten siihen. Eikun sittenkin sinne toiseen. Rakastuin tähän kaupunkiin jälleen.

Ensivaikutelmat siis jäivät ensimmäiselle metroasemalle. Ne olivat kuin kertakäyttöisiä sadetakkeja, auttoivat yli pahimman ujostuksen, mutta eivät enää mahdu takaisin alkuperäiseen pakettiinsa. Siispä hankkiudumme niistä eroon, eihän niitä voi seuraavallekkaan siirtää. Ja silti niin moni asia riippuu vain ja ainostaan ensivaikutelmasta. Aina ei ole mahdollista viettää tuntikausia tutustumassa, puolueettomalla maaperällä ja hankkiutua humalaan yhdessä. Kuinka tärkeää siis on ensivaikutelma? Ja mistä tietää, kenen kanssa ensivaikutelman ylitse ei tarvitse pyristellä, vaan yhteisymmärrys tai sen puute löytyy helposti?

Työhaastattelu. Maksimissaan tunteja aikaa näyttää minimissään minuutteja, että olet todella juuri niitä asioita joita olet hakemuksessasi sanonut olevasi. Ja kuinka se firma täyttää omat odotuksesi? Ehkä joku on ollut tyytyväinen ja kertonut sinulle oman ensivaikutelmansa, voiko siihen luottaa? Joku ei pitänyt tästä kaupungista, haluaisit olla eri mieltä, mutta kun ensivaikutelma jo tökkii. Mitä laittaisin päälle, miltä haluat näyttää kun astut ovesta sisään ja istut tuoliin. Huomaakohan kukaan, että olet pohtinut kaksi viikkoa kummat saappaat laitat ja jos huomaa, onko se hyvä vai huono asia?Ja näkyykö ulospäin silti se, mitä olen ja vielä oikealla tavalla?

Tapasin myös itseni uudelleen. Sen 17-vuotiaan Marjan, puhuu vain parempaa englantia kuin silloin, mutta nauraa yhtä villisti ja rakastuukin.  Oli hauska tutustua, mukava nähdä että olet säilynyt ehjänä. Ulkoisesti näytät eriltä, sisäpuolellekkin on sattunut moneen kertaan. Huoleton et ollut silloinkaan, tiesit vain vähemmän asioita, joista huolehtia. Jotain tuttua silti, ei ollut vaikea tunnistaa.

On siis minä, minä itse ja se Marja. Which one would you choose?
M.