Was it Father Christmas?

Vesisade ropisee sievästi, mutta terävästi ikkunaan. Oikein kuin se ilmoittaisi olemassaolostaan, kertoisi satavansa nyt joulukuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä alas maahan, sulalle asfaltille, vihreällä nurmelle ja mutaiselle polulle. Täällä ei tänäkään vuonna pukki päässyt reellä kovin lähelle, piti lentää katolle ja tulla piipusta alas. kun vain olisi Nokipoika muistanut käydä ennen pyhiä. Meillä pukki kävi melkein sisällä, soitti ovikelloakin mutta emme ihan nähneet häntä, niin kiire pukilla oli.

Ei ollut kinkunvalvojaisia, ei Kuumaa linjaa eikä puuroa aamulla. Mutta oli joululauluja, notkuva pöytä, Skypen linjat kuumina ja paha olo kun vain vilkaiseekaan suklaarasiaa. Valvoin ilman isoa kinkkuakin ja puuroa ei ole ikäväkään. Olin ollut kilttinä, kuten yleensäkin olettaa saattaa.

Olisihan se mukava nukkua Reetan vieressä, mutta viimeksin heräsin keskellä yötä ja totesin, että Reeta ei ollutkaan Gruffalo. Ja Saaran sohvalla nukkumisestakin tuli niin kova valitus hajuhaitoista, että parempi olla vain keskenään omassa sängyssä. Elinan sohvalla on hyvä nukkua, pieni (ja ilmainen) mainos sohvamatkaajille. Aulin luona on kovat bileet nyt, ei saisi vanha tarvitsemaansa lepoa.

Kovasti on vuodessa tapahtunut ja on hauska muistella taaksepäin, kuinka moni asia menikin yllättävästi suunnitelmien mukaan. Ainakin yhtä moni ei sitten mennyt sinne päinkään. Vuosi sitten tähän aikaan oli maisema hyvin erilainen, mutta vaalin sitäkin. Hetkeäkään en pois vaihtaisi, minun elämäni.

Jouluni ei ollut joulu ilman rakkaitani, olemme vain vähän kauempana toisistamme. En tule muistelemaan tätä joulua sinä jouluna poissa kotoa, vaan sinä jouluna Lontoossa. Kokemusta rikkaampana jälleen, aineistoa kokoelmaan. Arkistointi odottaa.

Rauhallista joulunaikaa. Henkilökohtaisesti rajoitan huomisesta alkaen suklaansyöntiä, jotta mahtuisin farkkuihin vuodenvaihteessa. Jälleen kului yhdet housut rikki kovasta kävelystä ja paksuista reisistä.

M.

Dripping.

I’m dreaming of a white Christmas. Vaan vettä tulee kaatamalla, sukat on märät ja kengät on märät ja tukka(mitä siitä on jäljellä) ja kaikki on märät. Kalsarit säästyivät tällä kertaa. Sanoivat uutisissa että 13 miljoonaa ihmistä aikoo vaeltaa Lontoon ostoskaduille sattumalta juuri samana päivänä kuin minä, kaikkea sitä! Mutta enhän minä ihmisiä pelkää(ellei päiviä jälkeen alkoholinjuonnin lasketa) ja eikun ulos vaan.

Eihän sitä ihmispaljoutta muualla huomannut, kuin Oxford streetillä ja tyhjinä hyllyinä. Tai sitten huomioni oli kiinnittynyt aivan muualle, ja on niin vaikeaa huomata tuollaisia asioita kun on paljon mielenkiintoisia pikkuasioita huomioitavana. Ja seurakin oli mitä mainiointa, hyvin englantilaista sanoisin. Sellaista, kun ovet muistetaan avata aina ja takki autetaan päälle ja anteeksi muistetaan pyytää usein, tiedättehän, traditional way. Hmm, tähän voisi tottua mutta miten minun kuuluisi olla? Kiittää ja hymyillä kauniisti ja auliisti, ehkä hieman ujosti ja ojentaa käteni arvokkaasti, keskustella fiksusti ja ehkä naurahtaa sievästi every now and then. Olkaa huoleti, päätin kuitenkin olla vain oma itseni(tällä tukalla ei oikein huijata enää ketään ikinä).

Elämä tähän asti, tärkeämpää kuitenkin on, mitä tulevaisuudelta toivoo. Politiikkaa, kulttuurinvaihtoa, huumoria. Mukavaa kun tapaa niin puheliaita ihmisiä, kyllä tutustuminen on vain helpompaa ihan vain juttelemalla, kuin arvailemalla. Aikaa oli liian vähän, mutta viisastuimme.

Lontoossa aikaa menee matkustamiseen käsittämättömän paljon. Kaiketi on vain toisteltava vakuuttaakseen itsensä ja seuralaisensa, että ei se ole määränpää, vaan se matkan taitto. Ja kun kuitenkin keskustella voi missä vain. Metrossa on vain yleisöä. Kerta kaikkiaan, kyllä olikin yleisöä tällä kertaa. Siihen hullunmyllyyn ei ole ikävä hetkeen.

Näin paljon kauniita asioita, ja erikoisia myös. Reeta, tämä kaupunki on sinun.


M.

Too heavy things.

Kuka kaipaisi blogia? Kaikilla ei ole mahdollisuutta jäädä pohtimaan yksittäisiä ja usein satunnaisia ajatuksia maailman kulusta päiviksi, toisinaan jopa viikoiksi eteenpäin. Ja useimmilla ihmisillä ei ole aikaa lukea edes päivän lehteä rauhassa, saatikka sitten yhden ihmisen blogia, josta saisi vain lisää täytettä ylibuukatuille aivoille. Parasta heille olisi kylpyläloma hierontoineen ja hoitoineen niin, että olisi raukea ja seuraavana päivänä voisi kaikessa rauhassa juoda aamukahvit ja keskittyä heräämään uuteen päivään.

Lyhyempää helpotusta aivotoiminnalle antaa muunlaiset formaatit kilpaillen keskenään ihmisen ajasta itsensä kanssa. Sillä sitähän se on, millä täyttää aika, jonka käyttäisi muuten ollakseen vain omien ajatustensa kanssa. Tv, netti ja miljoonat sivut, netti-tv, kirja, lehti vai kenties puhelin. Voit tehdä kaikkea, mutta oletko koskaan itsesi kanssa?

Tähän saakka sain voimaa ja intoa kirjoittaa, kun ajattelin mahdollisia lukijoita. Nyt olen kehittänyt ajatusta eteenpäin. Kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentelemään ajatuksiani, pakottaa käsittelemään kaikki uudet asiat joita elämä toisessa maassa eteen tuo ja auttaa muistamaan ja arvostamaan elämän eri kerroksia. Toisin sanoen siis, elän nyt enemmän hetkessä kuin koskaan aiemmin. Kun asioita tapahtuu, sillä sekunnilla mietin mitä tapahtuu, missä ja miksi. Seuraava ajatus on, miten reagoin tähän kaikkeen ja heti perään miksi. Miksi reagoin näin? Mitä on tapahtunut tähän astisessa elämässäni kohdatessani nämä tunteet ja ajatukset nyt?


Olen huomannut olleeni hyvin rauhallinen jo pidemmän aikaan. Todennäköistä on siis, että olen saanut poistettua ne asiat elämästäni, jotka nakersivat pikkuhiljaa takaraivossa aiheuttaen pientä jomotusta, joka taas aiheutti ärtymystä. Ihottumakaan ei saisi peittää hiertävillä vaatteilla vaan puhdistaa ja antaa happea. Viikon lomallani olin kahdesti ärtynyt. Hetken ärtyneenä oltuani mietin,  että tämä olotila on oli ennen niin kovin tuttua, nyt ei ollenkaan. Miksi siis ärsyynnyin tällä kertaa? Siirryin kauemmaksi kaikesta valittavista ihmisestä ja toisella kertaa laitoin Jipun soimaan kuulokkeisiin niin lujalle, että en kuullut junassa kaakattavaa rouvaa. Minulla oli siis mahdollisuus vaikuttaa omaan tilaani. Miksei siis muutenkin, koko elämään liittyvissä kysymyksissä voisi ottaa härkää sarvista ja tehdä ärsyttäville asioille toimenpiteitä niin, että saa ajan kulumaan paremmin. Mutta miten edetä niiden asioiden, kanssa joihin ei voi vaikuttaa? On löydettävä kiertoteitä ja uusia polkuja, luotava uutta uraa suuntaan tai toiseen saavuttaakseen taas tasapainon.

M.

p.s Tämä on kirjoitettu yli 10 000 jalan korkeudessa. Tätä on nykypäivä. Vähän kyllä säikähdin ensin että Facebook ei toimi. Mitä tekemistä netillä olisi täällä lähellä avaruutta jos ei pääsisi Facebookiin?

Inner Peace

Kuka sen osaisi kertoa, kuinka saavuttaa sisäinen rauha? Saako silloin olla vailla mitään, voiko katua ja kuitenkin haluta? Kannattaako sitä edes oikeasti tavoitella, eikö olisi riittävän hyvä jos osaisi elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista?

Meditaatiossa pyritään ylittämään oman, pienen mielen rajat saavuttaakseen mahdollisuuden tutustua johonkin suurempaan. Mutta kun jos omakin mieli tuntuu toisinaan niin suurelta ja usein löytää sopukoita, joita ei tunnista, ei tiedä niistä mitään ja hukkaa ajatuksia ja muistoja, niin kuinka voisi mitään enää yhtään suurempaa edes käsittää?

Kristilliseltä käsitykseltä sisäisen rauhan löytyminseen liittynee Jumalan läsnäolo ja Hänen tuoman tyytyväisyyden sisäistäminen. Olisiko sekin vain levottoman mielen pakokeino saada jonkinlaista selvyyttä tähän sekavaan maailmaan? Sekin olisi ulkopuolinen keino,  joten voisiko silloin sanoa itse saavuttaneensa sisäisen rauhan nimenomaan omaan ajatusmaailmaansa?

Suuria suunnitelmia, mahdottomilta tuntuvia haaveita ja valtavia ajatuksia joita ei voi lokeroida. Onnea pienistä iloista, puhtaista villasukista, lämpimästä vuoteesta ja hammasharjasta. Rakkauden tunteminen oikein värisyttävällä tavalla. Iloa, joka näkyy ja tuntuu kipuna poskilihaksissa. Raikuvaa naurua ja kanssamatkustajiakin kiinnostavia keskusteluja. Sitähän tämän elämän tuleekin olla. Kun vielä unohtaisi pömppömahan, finnit, märät sukat ja katkeilevat kynnet.

Sisäisen rauhan rikkoo huoli, jonka pitäisi antaa perspektiiviä.

M.

OULU-HEL

Pakkasta -20 astetta ja kevyt lumisade. Ihana talven ihmemaa, mikään ei tätä mielentilaa poista. Lunta oli tullut ikävä, onneksi se tuli ennen minua. Äiti ja isi ja Reeta ja kaikki loputkin, iloista nähdä. Samat aiheet kuin ennenkin, mutta silti tärkeää. Kiire ja saatava aikaan. Marita ajaa niin kuin ennenkin ja kuljemme talosta taloon kuin mustalaiset, niin kuin ennenkin.  Elina laittanut jouluvalot. Hella ja mukava huomata kuinka hyvin FB toimii. Vauvoja! Kuinka ne ovatkin kasvaneet, usein viisaampia kuin tätinsä. Ystävät ja sukulaiset, haluaisin kiittää teitä…  Kakkua ja kahvia. Uskomatonta, minkälaisia ihmisiä sitä lähelleen saakin haalittua. Tuntuu, kuin joskus olisi tehnyt jotain oikein.

Suomi 95.v. Kaunista kansaa näyttäisi olevan. Ja samppanjaa rakkaille. Äkkiä unta että jaksaa taas. Joulujuhla, kuusi varisee ja boolissa maistuu glögi. Minä juon viiniä ja siideriä, kahta en vaihda. Pinkki mersu, vain kuskia oli ikävä. Ihanaa, kun onni löytää ihmisen. Baari ja pizzaa, miehet eivät ole komistuneet, mikä ei ole henkilökohtainen häviö kuitenkaan. Hillitsin itseni enkä herännyt aikaisin.  Pakkaa, kaikki hukassa, pää on liian painava ja sydän täynnä kiitollisuutta. Ehkä pääkipukin johtuu rakkauden yliannostuksesta, ei muusta. Lihis ja ödöör jää kiinni villapaitaan. Miksi en käynyt Aulilla.

Helsinki, junamatka meni taas liian nopeaan. En ehtinyt lukemaan lehtiä ollenkaan, Areena ei toiminut ja nukutti. Noora ja On the Rocks. Ihana kotikolo, loskaa ja pyhäsukat tippuu vettä. Aamu ja Celine, joulun tunnelmaa ja maailman parannusta, olisipa vain aikaa hieman enemmän. Hei hei, palataan Facebookissa.

Nyt istun koneessa ja seuraan näytöltä Guinnesin maailman ennätyksen syntyä. Laiha kaveri meinaa kuolla kun on pukenut 230 valkoista alushousua päälleen. Ja poliisiksi pukeutunut strippari pukee housut ylleen, vetskari kiinni ja kaksi nappia, sitten sivusta kiinni ja nykäisee, kello käy. Eri maasta nämä lähetykset, meni hetki ymmärtää, että tekstitys oli varmasti jollekin ihan selkeää, ei se ollutkaan kirosanojen merkkejä.

Kiitos universumi, kiitos maailma.

M.

Me, Myself and Marja

Viikonloppu täynnä ensitapaamisia. Kuinka esittelen itseni? Ei vain nimeäni, vaan kuinka osoittaa uudelle ihmiselle, että tässä olen, take it or leave it. Mutta kun itsekin tuomitsen niin helposti. Annan uuden mahdollisuuden kerta kerran perään kyllä, ja toiset yllättävät, toiset eivät. Kuinka siis laittaa naamansa ja sanansa niin, että ne kertoisivat jotain mukavaa?

Lauantaina menin Notting Hilliin. Kauneinta aluetta, vaikka vettä satoi, joka paikassa tietöitä ja kuraa. Seuralaiseni myöhässä. Mistä tulikin mieleen, että en ymmärrä mistä tämä uusi tapa olla ajoissa on oikein minuun juurtunut, mutta I like it! Ensimmäisen puolen tunnin odotuksen aikana ajattelin vain, että mikäs tässä, ei mitään kiirettä, mukavahan se on Lontoossa odotella ja pohtia sitäkin uutta piirrettä, että jotenkin olen niin rauhallinen jatkuvasti, että alan epäillä niiden laittavan jotain juomaveteen täällä... Mutta kymmenen minuutin päästä oli sormet ja varpaat ja nenä jäässä ja halusin vain äkkiä gingerbread latte with soy milk. Kaikki kuitenkin unohtui kun sekalaiselta näyttävä seurue saapui ruisleipää mukanaan! Pikku itku piti tirauttaa, siinä keskellä katua Notting Hillissä, niin hyvältä se leipä tuoksui ja Nooraa niin mukava nähdä.  Niin ja nautin sitten ihan tavallisen laten  kera Mince pien!

Ja sitten teimme itseämme tutuksi. Kaikenlaisia ihmisiä sitä tapaakin, kun kotoaan poistuu. Ennennäkemättömän oululaisen! Ja espanjalaisia taiteilijoita, jotka olivat niin käsittämättömän taitavia piirtäjiä, että ainuttakaan järkevää sanaa ei suustani päässyt. Mietin ja mietin, mutta ei. Mutta ehkä ihastukseni näkyi ylitse vuotavasta innostuksestani, joka taas näkyi sillä, etten meinannut enää pysyä housuissani, saatikka paikallani.

Ja kyllähän sitä taitoa Oulustakin löytyy, kun vain kuuntelee ja katselee. Ilta meni kuluttaessa Lontoon katuja, niin kuin niin monet muut meitä ennen ja meidän jälkeemme. Keskustellen, suunnistaen, ihmetellen maailman menoa. Ensin tähän suuntaan, sitten siihen. Eikun sittenkin sinne toiseen. Rakastuin tähän kaupunkiin jälleen.

Ensivaikutelmat siis jäivät ensimmäiselle metroasemalle. Ne olivat kuin kertakäyttöisiä sadetakkeja, auttoivat yli pahimman ujostuksen, mutta eivät enää mahdu takaisin alkuperäiseen pakettiinsa. Siispä hankkiudumme niistä eroon, eihän niitä voi seuraavallekkaan siirtää. Ja silti niin moni asia riippuu vain ja ainostaan ensivaikutelmasta. Aina ei ole mahdollista viettää tuntikausia tutustumassa, puolueettomalla maaperällä ja hankkiutua humalaan yhdessä. Kuinka tärkeää siis on ensivaikutelma? Ja mistä tietää, kenen kanssa ensivaikutelman ylitse ei tarvitse pyristellä, vaan yhteisymmärrys tai sen puute löytyy helposti?

Työhaastattelu. Maksimissaan tunteja aikaa näyttää minimissään minuutteja, että olet todella juuri niitä asioita joita olet hakemuksessasi sanonut olevasi. Ja kuinka se firma täyttää omat odotuksesi? Ehkä joku on ollut tyytyväinen ja kertonut sinulle oman ensivaikutelmansa, voiko siihen luottaa? Joku ei pitänyt tästä kaupungista, haluaisit olla eri mieltä, mutta kun ensivaikutelma jo tökkii. Mitä laittaisin päälle, miltä haluat näyttää kun astut ovesta sisään ja istut tuoliin. Huomaakohan kukaan, että olet pohtinut kaksi viikkoa kummat saappaat laitat ja jos huomaa, onko se hyvä vai huono asia?Ja näkyykö ulospäin silti se, mitä olen ja vielä oikealla tavalla?

Tapasin myös itseni uudelleen. Sen 17-vuotiaan Marjan, puhuu vain parempaa englantia kuin silloin, mutta nauraa yhtä villisti ja rakastuukin.  Oli hauska tutustua, mukava nähdä että olet säilynyt ehjänä. Ulkoisesti näytät eriltä, sisäpuolellekkin on sattunut moneen kertaan. Huoleton et ollut silloinkaan, tiesit vain vähemmän asioita, joista huolehtia. Jotain tuttua silti, ei ollut vaikea tunnistaa.

On siis minä, minä itse ja se Marja. Which one would you choose?
M.

£2 000 000

Keskustelun laatu vaihteli viikonlopun aikana, mutta hiljaista ei ollut. Ei edes yöllä, sillä toinen ystävistäni huusi unissaan.
Hyde Park -kuvat puhukoon puolestaan. Siellä maalasimme maisemaa mökistä Pohjois-Skotlannissa. Kanoja ja vuohi. Saahan sitä maalailla, maali ei lopu kesken.
Harrods. En saa tarpeekseni. Kirjaosastolla voisi asua. Kerran viikossa olisin lomalla jouluosastolla ja kävisin lenkillä tavaratalon pääoven ympärillä sillä sen puolen näyteikkunat ovat somistettu Disneyn prinsessoilla. Ja sunnuntai-iltaisin kävisin katsomassa Disney-prinsessoille tehtyjä koruja alimmassa kerroksessa. Pahoittelen, kuvia ei saanut ottaa. Mutta tästä apua: http://www.fashionfoiegras.com/2012/11/harrods-christmas-windows-feature.html

As it happens, ei sitä joka päivä tuijottele kahden miljooonan punnan arvoista Prinsessa Leialle tehtyä kaulakorua. Siinä se oli, nokan alla.
Vaeltelua ympäri Lontoota, päivällinen China Townissa. Kiinalaisena olisi helppoa muuttaa tänne, vain sää olisi erilainen kuin oikeassa maassa. Kings Cross ja platform 9 ¾. Jonoa riitti, mutta sain kuvan!

Jalat poikki ja rakoilla, väsynyt mutta hyvin onnellinen. Niin onnellinen että tekisi mieli itkeä. Tälläisen viikonlopun jäljiltä tuntuu, kuin olisin joskus tehnyt jotain oikein. Ja mietin teitä, kuinka kertoisin teille kaiken tämän niin, että saisin siirrettyä rakkautta ja hyvää oloa myös eteenpäin. Sitä on nyt jaettavaksi.

M.

Mr. Earl Grey having ice cream

Muutama tunti unta, suihku ja uusi maalaus naamaan ja menoksi. Imperial War Museumin holokausti-näyttely veti hiljaiseksi. Jalkani eivät kulkeneet aivan niin reippaasti siihen suuntaan, en ollut ihan varma haluanko edes tietää enää enempää mutta hyvä se oli nähdä. Aineistoa oli runsaasti. Vaelsin vaiti kuvalta ja tekstiltä toiselle pysytellen tässä maailmassa vain vilkaisemalla tuon tuosta kanssakulkijaa, miestä, jolla oli legorobottikuvioitu villapaita päällä.

Covent Garden onnistui nostamaan mielen murheesta mennyttä kohtaan ja huolesta tulevaan upealla jouluvalaistuksellaan, jättimäisellä Petteri Punakuonolla ja London Gay Men’s Chorus esiintymässä täpötäydelle torihallille suurten joulupallojen alla. Ikinä en ole nähnyt niin suuria. Very merry men, sanoisin. Lounaalle Jamie Oliverin Unioin Jacks ravintolaan, joka juhlii englantilaisia raaka-aineksia ja reilua ruokaa. Ja olin tyytyväinen. Pizzaa, mutta ei mitään tavallista pizzaa. Rapea pohja, omenahilloa tomaattikastikkeen sijaan, kunnon sinihomejuustoa mozzarellajuuston sijaan, porsasta, vesikrassia ja cracklings. Mahtavaa. Crackilings on muuten sitten uppopaistettua porsaanrasvaa että ne sitten siirsin sivuun liian englantilaisena minulle. Ja katsokaa näitä sivuja! http://www.unionjacksrestaurants.com/home kuinka söpöä! Englantilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi itsetehtyä jäätelöä, makuina eton mess (marenkia ja hilloa), sticky toffee pudding ja henkilökohtainen suosikkini Earl Grey tea and Biscuits, joka oli kuin olisi juonut kupillisen hyvää Earl Greytä jäätelön kanssa. Mahtava idea!

Suomalaiselle kirkolle oli matkaa, but it’s not the destination, it’s the journey. Pastori tuli tervehtimään kädestä pitäen ja toivoi osallistumista ensi viikonlopun joulumyyjäisiin. Like I’d miss that! Kirkko oli kuin mikä tahansa suomalainen kirkko, hurjan kalliita suomalaisia tuotteita pikku myymälässä ja pieni kirjasto. Kättelystä tulikin yllättävän paljon keskustelua. Suomessa olisin vain maininnut pastorin kädenpuristuksen olleen löysä, mutta kun ystäväni olivat hyvin ihmeissään että hän edes kätteli! Täälläpäin maailmaa ei kätellä tavatessa eikä varsinkaan naiset yleensä kättele ketään. Nuorille pojille kättely liittyy aikuistumiseen, keskustelu mieheltä miehelle. Ja kun esittelin heidät koko nimellä, sekin oli erikoista. Eli ne asiat, joita me pidämme hyvien tapojen mukaisina, ovatkin täällä erikoisia. Voi kuinka kutkuttavan mielenkiintoista kulttuurien vertailua!

Ihmisvirta ei missään vaiheessa katkennut. Edelleen mietimme, mistä nämä ihmiset tulevat ja minne he menevät. Ystäväni pohti eikö heillä ole kotia. Minä taas olin aina ajatellut, että he kaikki olivat varmaan juuri matkalla kotiin. She never sleeps, London, I mean.

M.