Unelma onnesta

Kummalla puolella sitä seisotaan, että pääsee bussilla kaupunkiin? Kysyin, eikä varmaa vastausta tullut. Huomaan, että sillähän ei ole väliä, kunhan nyt osaisi edes tänne. Yritin seurata edessä ajavan bussin liikkeitä, että ei niin jännittäsi sitten kesällä tulla yksin. Matka ei ole pitkä, mutta ainahan uudet asiat jännittävät ja pelottavat, jos jääkin väärälle pysäkille tai muuten nolaa itsensä.

Jännitti. Entä jos en näkisikään mitään, mistä innostua. Entä jos en saisikaan sitä tunnetta, että tämä on hyvä juttu ja pelot voittaisivat. Sääkin oli niin ankea, vaikka en yleensä sen mukaan elämääni ennusta, niin tämä pilvinen talvipäivä loskakelissä ajellessa ei saanut mieltä ainakaan ylenemään.

Etukäteen tiesin talon olevan vanha ja suuri, korjauksen tarpeessa. Sinne ei pääsisi muuttamaan kuin pihalle telttaan vielä aikoihin. Paikkakuntakin kuulosti erikoiselta valinnalta, ei sitten niin mitään tuttua. Toinen talon emännistä arveli tunnesiteen tulevan kuitenkin ajallaan. Peltoa ja navettaa, näyttävät ainakin samalta kuin omassa kylässä. Vaikka enhän minä tänne muuta, niin silti toivoin niin, että minäkin nyt ainakin pitäisin talosta. Kynnys ei olisi niin korkea kyläilyyn ja kun uteliaskin olen. Ja auttavainen, vauvaakin osaisin hoitaa.

Lumityöt oli hoidettu isolla koneella ja hetken ihmeteltyäni astuin sisään. Kaikki huolet olivat pois pyyhittyjä, eihän tähän voinut kuin rakastua. Kylmää hohki joka suunnalta, ulkonakin tarkeni paremmin, mutta sitä ei huomannut. Tällä talolla on tarinaa kerrottavana. Kuinka saisin ne tarinat esiin? Kun talo puhuu, sitä on kuunneltava. Pitäisikö osata venäjää, sillä sillä kielellä tämän talon ensimmäiset säkeet on kirjoitettu.

 

Seinät nousevat ylös korkeuksiin ja tapetti pullistelee. Pankin tiskinä ja parturipöytänä toiminut pitkä pöytä keskellä suurta huonetta vie huomion ensimmäisenä, sitten vanhat julisteet ja lapsen piirustukset seinällä. Siivouskomero ja pankkiholvi vierekkäin, molemmat yhtä tietoisena tarpeellisuudestaan. Lattioita on alettu jo viskellä ulos, niiden alta on kärrättävä multaa ja rojua pois. Portaita ylös, nämä uudistuvat, kuulen. Talon toisella isännällä tuntuu olleen aikaa miettiä tulevaa. Hän selittää niin sujuvasti, että nään jo talon loistossaan. Yläkerrassa on suuri sali, täällähän voisi pitää vaikka tanssiaiset, kunhan vain komea käytävä palautetaan loistoonsa pariovineen. Häävalssi tulee olemaan herkkä. Vaatii metsästämistä, että saa hyvään hintaan verhot noin komeisiin ikkunoihin. Nyt niiden välissä on tikkuaskeja rivissä.

Helloja piisaa, komeita ovat. Naama noessa niitä vain lämmittämään. Toisesta päästä taloa löytyy romanttisin huone, pyöreä ja pieni. Sen on kuulemma varanneet jo useampikin taho, minusta siellä asuu vielä edellinen nuori rouva pitsilakanoineen ja virkattuine verhoineen, sinkkiastia sievästi lipaston päällä. Hän näyttää olevan onnellinen, aurinko paistanut koko kevään kauniisti ikkunasta ja kohta pääsee kylvöön.

Tästä huoneesta näkee, että talohan on vinossa. Ei huolta, isäntä sanoo, helppo korjata. Katossakin on pullistumia, nekin hoidetaan piakkoin. Vintillä on vielä talon edellisten asukkaiden tavaroita, kauniita nekin. Ja komea ikkuna, sitä pitäisi mennä ihailemaan aina ison tien toiselle puolelle silloin, kun epäusko nostaa päätään. Pääportaita alas mennessä ajattelen kannattelevani hametta, niin ylellisen leveät ovat askeleet. Nyt vielä täytyy kannatella alimmalla portaalla kaappia, että pääsee. Ovi, joka ei sovi sisustukseen ja kissanluukku siinä vieressä.

Tämähän on rakkauden talo. Aikaa, ajatusta ja rahaa vaativa, niin kuin mikä tahansa muukin asia elämässä, jonka haluaa onnistuvan. Ei minulla ole minkäänlaista hajua, kuinka paljon niitä kolmea tarvitaan, mutta itkua pitää pidätellä kun kerron emännälle, että luulen että ymmärrän mitä he tässä näkevät. Naapureitakin oli käynyt ja synninpäästökin, poika oli käynyt kertomassa, ettei ne muut olisi saaneet heitellä kiviä ikkunaan. Maalla eläminen voittaa kaupunki elämisen pitemmällä aikavälillä. Eikä tästä nyt niin pitkä matka ole kauppoihin. Virvokkeita saa jo parinsadan metrin päästä, sen huomasin heti, ja autokyydillä pääsee nopeasti isommille markkinoille.

Talo näyttää siltä, kuin sen toivo olisi herätetty henkiin. Kauan se luuli, että saisi asuttaa enää vain hiiriä tai tarjota suojaa vain satunnaisille nuorisoporukoille illanviettoa varten. Nyt se kuitenkin pääsee nousemaan jaloilleen, kunhan vain alimmat hirret vaihdetaan tuoreempaan puuhun ja runko oikaistaan. Kaksi isäntää pitää huolen, että talo on ja pysyy kertomassa tarinaansa vielä kauan, ja kaksi emäntää katsoo, että kaikilla on hyvä olla sen suojissa. Mutta tästä talosta riittää iloa muillekin, onhan raskas työ ja uurtaminenkin jaettavissa suuremmalle joukolle ja leveimpienkään hartioiden ei tarvitse kannatella yksin. Ja jos ei muuta apua, niin pullaa ja kahvia nyt ainakin.

http://www.facebook.com/pages/Terijokelaistalo/133681926798876?fref=ts