Kummalla
puolella sitä seisotaan, että pääsee bussilla kaupunkiin? Kysyin, eikä varmaa
vastausta tullut. Huomaan, että sillähän ei ole väliä, kunhan nyt
osaisi edes tänne. Yritin seurata edessä ajavan bussin liikkeitä, että ei niin
jännittäsi sitten kesällä tulla yksin. Matka ei ole pitkä, mutta ainahan uudet
asiat jännittävät ja pelottavat, jos jääkin väärälle pysäkille tai muuten nolaa
itsensä.
Jännitti.
Entä jos en näkisikään mitään, mistä innostua. Entä jos en saisikaan sitä
tunnetta, että tämä on hyvä juttu ja pelot voittaisivat. Sääkin oli niin ankea,
vaikka en yleensä sen mukaan elämääni ennusta, niin tämä pilvinen talvipäivä
loskakelissä ajellessa ei saanut mieltä ainakaan ylenemään.
Etukäteen
tiesin talon olevan vanha ja suuri, korjauksen tarpeessa. Sinne ei pääsisi
muuttamaan kuin pihalle telttaan vielä aikoihin. Paikkakuntakin kuulosti
erikoiselta valinnalta, ei sitten niin mitään tuttua. Toinen talon emännistä
arveli tunnesiteen tulevan kuitenkin ajallaan. Peltoa ja navettaa, näyttävät
ainakin samalta kuin omassa kylässä. Vaikka enhän minä tänne muuta, niin silti
toivoin niin, että minäkin nyt ainakin pitäisin talosta. Kynnys ei olisi niin
korkea kyläilyyn ja kun uteliaskin olen. Ja auttavainen, vauvaakin osaisin
hoitaa.
Lumityöt oli
hoidettu isolla koneella ja hetken ihmeteltyäni astuin sisään. Kaikki huolet
olivat pois pyyhittyjä, eihän tähän voinut kuin rakastua. Kylmää hohki joka
suunnalta, ulkonakin tarkeni paremmin, mutta sitä ei huomannut. Tällä talolla
on tarinaa kerrottavana. Kuinka saisin ne tarinat esiin? Kun talo puhuu, sitä
on kuunneltava. Pitäisikö
osata venäjää, sillä sillä kielellä tämän talon ensimmäiset säkeet on
kirjoitettu.
Seinät
nousevat ylös korkeuksiin ja tapetti pullistelee. Pankin tiskinä ja
parturipöytänä toiminut pitkä pöytä keskellä suurta huonetta vie huomion ensimmäisenä,
sitten vanhat julisteet ja lapsen piirustukset seinällä. Siivouskomero ja
pankkiholvi vierekkäin, molemmat yhtä tietoisena tarpeellisuudestaan. Lattioita
on alettu jo viskellä ulos, niiden alta on kärrättävä multaa ja rojua pois. Portaita
ylös, nämä uudistuvat, kuulen. Talon toisella isännällä tuntuu olleen aikaa
miettiä tulevaa. Hän selittää niin sujuvasti, että nään jo talon loistossaan. Yläkerrassa
on suuri sali, täällähän voisi pitää vaikka tanssiaiset, kunhan vain komea
käytävä palautetaan loistoonsa pariovineen. Häävalssi tulee olemaan herkkä. Vaatii metsästämistä, että saa
hyvään hintaan verhot noin komeisiin ikkunoihin. Nyt niiden välissä on
tikkuaskeja rivissä.
Helloja
piisaa, komeita ovat. Naama noessa niitä vain lämmittämään. Toisesta päästä
taloa löytyy romanttisin huone, pyöreä ja pieni. Sen on kuulemma varanneet jo
useampikin taho, minusta siellä asuu vielä edellinen nuori rouva
pitsilakanoineen ja virkattuine verhoineen, sinkkiastia sievästi lipaston
päällä. Hän näyttää olevan onnellinen, aurinko paistanut koko kevään kauniisti
ikkunasta ja kohta pääsee kylvöön.
Tästä
huoneesta näkee, että talohan on vinossa. Ei huolta, isäntä sanoo, helppo
korjata. Katossakin on pullistumia, nekin hoidetaan piakkoin. Vintillä on vielä
talon edellisten asukkaiden tavaroita, kauniita nekin. Ja komea ikkuna, sitä
pitäisi mennä ihailemaan aina ison tien toiselle puolelle silloin, kun epäusko
nostaa päätään. Pääportaita alas mennessä ajattelen kannattelevani hametta,
niin ylellisen leveät ovat askeleet. Nyt vielä täytyy kannatella alimmalla
portaalla kaappia, että pääsee. Ovi, joka ei sovi sisustukseen ja kissanluukku
siinä vieressä.
Tämähän on rakkauden
talo. Aikaa, ajatusta ja rahaa vaativa, niin kuin mikä tahansa muukin asia
elämässä, jonka haluaa onnistuvan. Ei minulla ole minkäänlaista hajua, kuinka
paljon niitä kolmea tarvitaan, mutta itkua pitää pidätellä kun kerron
emännälle, että luulen että ymmärrän mitä he tässä näkevät. Naapureitakin oli
käynyt ja synninpäästökin, poika oli käynyt kertomassa, ettei ne muut olisi
saaneet heitellä kiviä ikkunaan. Maalla eläminen voittaa kaupunki elämisen
pitemmällä aikavälillä. Eikä tästä nyt niin pitkä matka ole kauppoihin. Virvokkeita
saa jo parinsadan metrin päästä, sen huomasin heti, ja autokyydillä pääsee
nopeasti isommille markkinoille.
Talo näyttää
siltä, kuin sen toivo olisi herätetty henkiin. Kauan se luuli, että saisi
asuttaa enää vain hiiriä tai tarjota suojaa vain satunnaisille nuorisoporukoille
illanviettoa varten. Nyt se kuitenkin pääsee nousemaan jaloilleen, kunhan vain
alimmat hirret vaihdetaan tuoreempaan puuhun ja runko oikaistaan. Kaksi isäntää
pitää huolen, että talo on ja pysyy kertomassa tarinaansa vielä kauan, ja kaksi
emäntää katsoo, että kaikilla on hyvä olla sen suojissa. Mutta tästä talosta
riittää iloa muillekin, onhan raskas työ ja uurtaminenkin jaettavissa
suuremmalle joukolle ja leveimpienkään hartioiden ei tarvitse kannatella yksin.
Ja jos ei muuta apua, niin pullaa ja kahvia nyt ainakin.
http://www.facebook.com/pages/Terijokelaistalo/133681926798876?fref=ts











Oih. Tässähän menee ihan sanattomaksi. <3
VastaaPoistaTätä on jäätävä seuraamaan. Sisko esitteli viikko sitten tämän kotikunnassaan sijaitsevan projektin minulle, ja taisipa tietää, että kiinnostuin. Tsemppiä mittavaan urakkaan, tuota upeampaa taloa tuskin löytää!!! :)
VastaaPoistaKiitos kommentista! Välitän tsempit itse pakertajille. :) Itse kun pääsen liittymään joukkoon vasta toukokuussa. Jatkossa voi talon tarinaa seurata Facebookista: http://www.facebook.com/pages/Terijokelaistalo/133681926798876?fref=ts
Poista