Norollaan

Reeta was here. Lopultakin! Kauan siitä puhuttiin ja mainostettiin, nyt hetki on ohi. Olipas hauskaa, Reetakin pääsi tälle saarelle ja kuningattaren (tai Cameronin) vallan alle. Onni ei kuitenkaan suosinut matkaajaa.

Sain sakkolapun. Annoin sedälle 20 rahaa, kun tietämättäni matkustin junassa ilman lippua. Maksoin, mutten mielelläni ja kysyinkin vielä raha kädessäni, että annanko nyt tämän vain teille. Sitten vain kotiinpäin Reeta kainalossa ja pubin kautta nukkumaan. Kotimatkalla lähikaupassa nuori mies kassalla kysyy, mitä kieltä puhumme. Vastaamme ja tämä poika puhuu suomea! Hän on aluperin Sri Lankasta ja asunut missäs muualla, kuin Rovaniemellä 7 vuotta lapsena. Kyllähän nauratti, maailma on niin naurettavan pieni. Kävelen sen saman kaupan ohi lähes joka päivä ja tietämättäni olisin voinut asioida myös suomeksi.

Perjantaina Reeta kolusi Lontoosta mitä kerkesi, iltapäivällä suuntamme olikin jo aivan toinen. Kohti pohjoista jälleen, nyt vain lentäen. Matka oli hiivatin pitkä, enää en lennä. Mutta Edinburgh oli ihana kuten aina ja teki vaikutuksen. Kävimme kummituskävelyllä Edinburghin alla sijaitsevissa luolamaisissa holveissa, se oli jännittävää.

Pari blogia sitten taisin manata, että täytynee kokeilla johtuuko se junasta se ainainen kotimatkapahoinvointi, mutta ei. Noro -virushan se teki lentämisestäkin hyvin, hyvin ikävää. Alkoholilla ei siis ollut osuutta asiaan. Onneksi perjantai ja lauantai olivat kuitenkin mahtavaa aikaa keskustella kaikesta, molemmilla kielillä.

Reetan kanssa tuli vaihdettua ne kuulumiset, joita ei Skypen langoilla voi jakaa. Joku saattaa sittenkin kuunnella. Ja onneksi kohta olen siellä, voimme jatkaa.
Tapasimme erikoisia tyyppejä, ei sitä kaikkea voi huomata puolen tunnin ratikkamatkan aikana, kun eivät liimaa lappuja otsaansa. Aah, sanon silti, raikasta tavata uusia ihmisiä. Vielä aivoni eivät ole täyttyneet tästä kaikesta, olen kunnossa. Reetakin rakastui Skotlantiin!

Tänään oli mukavan keävväinen keli. 14 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kauniisti. Teimme taikataikinaa ja jutellessani naapurin rouvalle, ymmärsin, että se ei oikein käänny englanniksi: magic dough herättää epäilyksiä.

Pääsykokeisiin luku jatkuu, sillä alan vähitellen ymmärtää, että pelkkä äänekäs päänsisäinen anelu kohtalolta ei välttämättä takaa paikkaa yliopistossa. Mutta en aio luovuttaa sitäkään keinoa, pitäkää tekin niitä varpaitakin ristissä vielä jonkin aikaa ja voodoo nukeilla tohtorinlakit päässä.

I love Slash.

M.

Houkutus

Tämä maailma, jota myös pieneksi tituleerataan, on täynnä houkutuksia. Ne pärjäävät, jotka pystyvät niitä vastustamaan. Onni on kasvaa maalla, jossa voi mennä metsään. Metsässä ei ole houkutuksia näkyvillä. Siellä, ja vain siellä voi todella olla näkemättä ainuttakaan tuotemerkkiä, neonvaloa kiljuen alea tai kylttiä mainostaen uutta.

Mielestäni mieltä täytyy jokseenkin jopa suojella houkutuksilta. Varsinkin nuorta mieltä, mutta kuinka voit tehdä sen, jos itsekin otat vasta arkoja askelia kohti kieltäytymistä ja itsehillintäsi roiskeet ovat vielä seinällä. Ei  ole mahdollista sulkea silmiä, korvia ja nenää Karvisilta Mäkkärin ikkunassa, Fireman Samilta lehdessä ja Angry Birdsiltä joka paikassa. Omaan silmääsi sattuu jokainen alkoholimainos ja suklaa näin kurituksen kuukautena. Jo pelkkä himo aiheuttaa huonon omantunnon ja kateeksi käy lapsen viatonta mieltä. Houkutukset ja niiden vastustaminen hallitsee ajattelua ja on pyrittävä tietoisesti ohjaamaan ajatukset kauemmas. Se ei ole helppoa täällä kulutuksen kehdossa. Kaipaan metsää, jossa villeimmät ajatukset kuihtuvat pian ilman ruokintaa.

Millä ihminen sitten tulee toimeen? Kuinka vähällä -tai paljolla? Raharikkaat haalivat tavaraa kun vanha kyllästyttää. Kuitenkin jokainen tietää, että turha ostaminen on syntiä, ei sovi suomalaiseen periluterilaiseen ajatusmalliin sitten niin millään. Joten täytyy keksiä syitä miksi ostaa. Yksinkertaiseen kymykseen miksi, on helppo vastaus: tarve. Tarvitsen uudet housut, koska edelliset eivät ole enää hyvät. Tarvitsen uuden television, koska uusi malli on parempi. Tarvitsen mitä vain, se oikeuttaa ostamaan.

Ja romunkeräys ei lopu jos rahantulo ei lopu. Mutta sehän on kapitalistisessa maailmassa tärkeää: pääomaa kansalle kuluttaa sitä tuotteisiin, joihin on laitettu paljon pääomaa tuottaa. Rahankierron on kasvettava ja ekologisuus tulee aina jälkijunassa. Onhan ensin synnyttävä ongelma, jota voidaan ratkaista. Ylimääräinen romu menee kuitenkin kaatopaikalle jossain vaiheessa.

Täällä pidän hienona eleenä paikallisia roskalaatikoita teiden varsilla. Sen sijaan, että niistä olisi tehty jollakin tavalla nättejä ja maisemaan sopiva, ne ovat rumia vihreitä laatikoita, joissa on kaksi aukkoa: toinen kierrätykseen menevälle jätteelle, kuvassa puhtaat muovipullot rivissä, ja toinen kaatopaikkajätteelle ja kuvassa realistinen kuva kaatopaikan puskutraktorista jätteen keskellä. Etova kuva, mutta niinhän täytyy ollakin. Mietin vain, kuinka moni roskaaja huomaa tämän piilopropagandan.

Voinko syyttää kasvatusta itsehillintäni puutteesta? En, on siis vain tunnustettava oma heikkous ja tehtävä asialle jotain. Tällä hetkellä hillinnässä on kuningas alkoholi, ruoka, herkut, tv, rahan kulutus ja tuhat muuta pientä asiaa. Huomaan ajattelevani jatkuvasti, että tätäkään en saisi tehdä. Mitä sitten saan? Kiroilla. Keskenäni siis. Laiha lohtu. Maailmantuska ei hellitä, vaan kasvaa. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä tieto lisää tuskaa.

On siis todettava, että on suorastaan siunaus olla ilman suuria summia rahaa. Itsehillintäni olisi pelkkä vitsi enkä olisi puheväleissä omatuntoni kanssa. Dokumenttiohjaaja Petri Luukkainen teki jotain konkreettista pelastaakseen sisäisen itsensä, ja eli vuoden ilman tavaraa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo kokeilun palauttaneen sukkien kadonneen kunnian. Elokuva Tavarataivas tulee ensi-iltaan helmikuun 1. päivä.

M.

Hogmanay

Jälleen juna vei minut pohjoiseen. Edinburghin linna oli niin kaunis jouluvalaistuksessa ja pimeässä talviyössä, että hymyilin leveästi valvontakameroille. Kova, mutta kuitenkin lempeä tuuli puhalsi Skotlannin yössä. Minulla ei ollut mitään vastaan odotella ulkona, maisema oli ainakin kauneimmasta päästä. Bussilla Musselburoughiin ja juoruja pitkälle yöhön.

Lauantai oli mitä jännittävin. National Museum of Scotland oli pieni, mutta kattava katsaus maailman, Britannian ja Skotlannin historiaan, enemmänkin aikaa olisi voinut käyttää kiertelyyn vastikään uusitussa rakennuksessa, mutta meillä oli kiire rugbypeliin. Edinburgh vs Glasgow, Glasgow'n viedessä peliä alusta loppuun. Ilmapiiri oli mahtava! Urheilutapahtuman tuntua. Etukäteen jännitti, että mahdunko sisäänpääsyporteista sisään, ne olivat puolimetriä leveät ja siitä oli pakko ahtautua. Parempi olla lippu valmiina kädessä, sitä ei saisi taskusta millään kaivettua. Oli myös hauskaa, että minulla oli henkilökohtainen selostaja vierellä koko ajan. Edinburghissa rugby on kuin jääkiekko meillä, vain hyvin paljon sivistyneempää. Näin minulle kerrottiin: Rugby on herrasmiesten laji. Miehet pelaavat hyvässä hengessä ja kannustetaankin hyvässä hengessä. Hyvää maalia kannattaa juhlia, oli se sitten oman tai vastustajajoukkueen. Vain kerran kuulimme katsomosta V –alkuisen sanan englanniksi ja silloin muu katsomo kohahti. Palloa ei saa heittää eteenpäin, vaan se on aina heitettävä oman joukkueen pelaajalle taaksepäin. Pelin ideaan kuuluu rajulta näyttävät, mutta todellisuudessa ei niin vakavat taklaukset, jossa kaikki mahdolliset pelaajat kasaantuvat ihmiskeoksi pallon päälle. Miehet myös nostavat toisiaan usean metrin korkeuteen nappaamaan palloa. Ja tässä vaiheessa voitte kuvitella kuinka isoon ääneen nauroin, muutaman siiderin muovipullosta juotuani. Kun pelaajat valmistautuvat nostoon, he ottavat hyvää asentoa nostettavan pelaajan takaa ja nostavat tämän pelihousuja samalla. Oli mahtavaa päästä seuraamaan tätä hienoa lajia, voisin jopa kuvitella seuraavani sitä. Michael menetti uhkapelissä puntansa ja jatkoimme perinteisesti rugby-klubille lasilliselle.

Sunnuntaina ajoimme kauemmas pohjoiseen. Sateet olivat nostaneet joet tulvimaan parkkipaikoille ja teille. Rankkasateet ovat aiheuttaneet paljon tuhoa niin täälläkin, katselin autonikkunasta vedestä lainehtivia peltoja ja hevosia ja lampaita seisomassa mutalammikoissa. Surkea näky. Tämä on talvi täällä, lunta näkyi vain vuorten huipulla ja ne näkyivät jos pilvipeittoon tuli reikä.

Hogmanay, Edinbirghin uuden vuoden juhlinta alkoi 30.12. soihtukulkueella läpi kaupungin. Olimme mukana seuraamassa kymmenien tuhansien muiden mukana, kun kulkue nousi ylös mäelle säkkipillien soidessa, ja sytyttivät soihduillaan palamaan kokon. Oli kylmä, mutta tunnelma lämmin.

Seuraava ilta ei ollutkaan ihan niin rauhallinen. Rakastan myös Skypeä. Lähdimme pubiin, jossa kävimme monta keskustelua oikeanlaisesta englannista Glasgow’n yliopiston opiskelijoiden kanssa. Kävin Hogmanay Street Partyssa ja puhuin ruotsia miehelle, joka ei lopulta meinannut ymmärtää millään kielellä sanaa ei. Matka jatkui, laukku hukkui ja minä aloitin nenän valkaisun joka jatkuu yhä. Mutta vuosi vaihtui riippumatta mitä minä tein silloin.

Epäilen, että liiallinen junassa matkustaminen on ollut syynä pahaan olooni kotiin päin tultaessa, muuta syytä en keksi. Joten seuraavan kerran lennän ilmojen halki yhdessä Reetan kanssa. Katsomme heikottaako kolmen viikon päästä!

M. 

Kiiltävä kruunu

Junassa Edinburghiin tuli kiire kirjoittamaan. Lukiessani vanhasta Imagesta Maria Veitolan kolumnia hiuksista, aloin miettiä omaa suhtautumistani hiuksiin ja niihin, kehen ne ovat kiinnittyneet.

Ajellessani toisen puolen päästäni kaljuksi, täysin nahalle, löysin odottamattomia asioita itsestäni ja osittain myös muista. Ensinnäkin, nyt tiedän miltä Matista tuntuu, minkälaisia vaikeuksia ja turhautumisia kaljun pitäminen tuokaan. Mutta kuten eräs oululainen erikoismies sanoi, on se vaan ihana tunne, kun tuuli hivelee päänahkaa. Enpä ole ennen moista kokenutkaan, myönnän, ja totean sen myös olevan ihanaa.

Mutta enpä olisi arvannut, että uudesta kampauksesta tulee ihan blogin aihe. Mutta kuten mainitsin, löysin itsestäni jotain uutta, ja sellaistahan on aina hyvä purkaa. Huomasin olevani hyvinkin turhamainen ja ulkonäöstäni tarkka nainen. Olen aina ajatellutkin ulkonäöllä olevan väliä, jossain vaiheessa jopa meikkasin kauppaan lähtiessäkin. Kun näin itseni peilistä ohimo ajeltuna, olin kuolla siihen paikkaan. Sydänkohtaus ainakin oli hyvin lähellä, käteni tärisivät ja olin lähellä paniikkia. Hiusten takia. Kaksi päivää ajattelin vain hiuksiani, yritin hakea hyväksyntää itseltäni, muilta ja peilistä. Toistelin niiden kasvavan takaisin, Reetankin hiukset kasvoivat pian takaisin! Yritin miettiä kuinka kalju sopi Reetalle hyvin, miksei siis minullekin? Olemme niin samannäköisiä, mutta oliko se juuri se ero, että Reetalle se sopi ja minulle ei niinkään? Keskittyminen oli poissa. Illalla mietin vain, että en itke, kyyneleitä on riittänyt tarpeeksi muutenkin ja isompien asioiden vuoksi.

Kuinka näin pieni asia sai minut niin poissa raiteiltani? Kuinka saatoin kuluttaa päiviä elämästäni miettimässä hiuksiani, kauniita, vaaleita ja terveitä hiuksiani ja mitä niille olin tehnyt? Kuinka vähän sillä oikeasti on merkitystä, nyt sen ymmärrän. Äitini on usein sanonut, että hiukset ovat naisen kruunu. Voi olla, että hän on sanonut näin vain kerran, mutta minulle se on jäänyt pyörimään päähän kuin rikkinäinen levy. Olen kuvitellut hiusteni olevan kuin kultainen, kiiltävä kruunu, jota pitää huoltaa ja kunnioittaa. Mutta kuinka käy, jos ei ole kruunua? Menettääkö naiseutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Ei todellakaan. Ymmärrän kyllä, että klassisen kauneuden rajamailla ja siltä poistuminen saattaa vaikeuttaa ihmisten ensikäsitystä sinusta, mutta onko sillä niin väliä? Kukaan, jolla on oikeasti väliä, ei odota sinun täyttävän Venuksen ulkonäön asettamia vaatimuksia. Klassisilla kauneusihanteilla leikkiminen voi siis olla jopa tervettä ja suotavaa, emme ole sisältäpäinkään samanlaisia, miksi siis yrittää näyttää ulkopuoleltakaan.

Ehtiköhän Reeta nauttia kaljuudestaan? Entä me muut?  Someone looking so different, so out of place and yet so beautiful and somehow meant to be. Muistan puhuneemmekin usein, että sitten kun hiukset kasvavat takaisin. Miksi sittenkun, kysyn nyt. Kruunu ilman piikkejä, se oli. Kaunis ja kiiltävä, kunnioitettava.

Miksi siis leikkasin hiukseni? Olen ajatellut sitä usein, miltä näyttäisin jos olisin kalju. Nyt tiedän, että se ei olisi ollenkaan huono ajatus kokeilla. Oikein hävettää hätäilyni, turhuuden huipentuma. Tätäkin voi joskus muistella aikana jolloin ajelutin puoli päätä kaljuksi. Kampaaja oli muuten yhtä paniikissa kuin minäkin ja liiotteli, mutta kasvaahan se takaisin. Onhan minulla ollut sentään platinablondi afropermanenttikin.