Viikonloppu täynnä ensitapaamisia. Kuinka esittelen itseni? Ei vain nimeäni, vaan kuinka osoittaa uudelle ihmiselle, että tässä olen, take it or leave it. Mutta kun itsekin tuomitsen niin helposti. Annan uuden mahdollisuuden kerta kerran perään kyllä, ja toiset yllättävät, toiset eivät. Kuinka siis laittaa naamansa ja sanansa niin, että ne kertoisivat jotain mukavaa?
Lauantaina menin Notting Hilliin. Kauneinta aluetta, vaikka vettä satoi, joka paikassa tietöitä ja kuraa. Seuralaiseni myöhässä. Mistä tulikin mieleen, että en ymmärrä mistä tämä uusi tapa olla ajoissa on oikein minuun juurtunut, mutta I like it! Ensimmäisen puolen tunnin odotuksen aikana ajattelin vain, että mikäs tässä, ei mitään kiirettä, mukavahan se on Lontoossa odotella ja pohtia sitäkin uutta piirrettä, että jotenkin olen niin rauhallinen jatkuvasti, että alan epäillä niiden laittavan jotain juomaveteen täällä... Mutta kymmenen minuutin päästä oli sormet ja varpaat ja nenä jäässä ja halusin vain äkkiä gingerbread latte with soy milk. Kaikki kuitenkin unohtui kun sekalaiselta näyttävä seurue saapui ruisleipää mukanaan! Pikku itku piti tirauttaa, siinä keskellä katua Notting Hillissä, niin hyvältä se leipä tuoksui ja Nooraa niin mukava nähdä. Niin ja nautin sitten ihan tavallisen laten kera Mince pien!
Ja sitten teimme itseämme tutuksi. Kaikenlaisia ihmisiä sitä tapaakin, kun kotoaan poistuu. Ennennäkemättömän oululaisen! Ja espanjalaisia taiteilijoita, jotka olivat niin käsittämättömän taitavia piirtäjiä, että ainuttakaan järkevää sanaa ei suustani päässyt. Mietin ja mietin, mutta ei. Mutta ehkä ihastukseni näkyi ylitse vuotavasta innostuksestani, joka taas näkyi sillä, etten meinannut enää pysyä housuissani, saatikka paikallani.
Ja kyllähän sitä taitoa Oulustakin löytyy, kun vain kuuntelee ja katselee. Ilta meni kuluttaessa Lontoon katuja, niin kuin niin monet muut meitä ennen ja meidän jälkeemme. Keskustellen, suunnistaen, ihmetellen maailman menoa. Ensin tähän suuntaan, sitten siihen. Eikun sittenkin sinne toiseen. Rakastuin tähän kaupunkiin jälleen.
Ensivaikutelmat siis jäivät ensimmäiselle metroasemalle. Ne olivat kuin kertakäyttöisiä sadetakkeja, auttoivat yli pahimman ujostuksen, mutta eivät enää mahdu takaisin alkuperäiseen pakettiinsa. Siispä hankkiudumme niistä eroon, eihän niitä voi seuraavallekkaan siirtää. Ja silti niin moni asia riippuu vain ja ainostaan ensivaikutelmasta. Aina ei ole mahdollista viettää tuntikausia tutustumassa, puolueettomalla maaperällä ja hankkiutua humalaan yhdessä. Kuinka tärkeää siis on ensivaikutelma? Ja mistä tietää, kenen kanssa ensivaikutelman ylitse ei tarvitse pyristellä, vaan yhteisymmärrys tai sen puute löytyy helposti?
Työhaastattelu. Maksimissaan tunteja aikaa näyttää minimissään minuutteja, että olet todella juuri niitä asioita joita olet hakemuksessasi sanonut olevasi. Ja kuinka se firma täyttää omat odotuksesi? Ehkä joku on ollut tyytyväinen ja kertonut sinulle oman ensivaikutelmansa, voiko siihen luottaa? Joku ei pitänyt tästä kaupungista, haluaisit olla eri mieltä, mutta kun ensivaikutelma jo tökkii. Mitä laittaisin päälle, miltä haluat näyttää kun astut ovesta sisään ja istut tuoliin. Huomaakohan kukaan, että olet pohtinut kaksi viikkoa kummat saappaat laitat ja jos huomaa, onko se hyvä vai huono asia?Ja näkyykö ulospäin silti se, mitä olen ja vielä oikealla tavalla?
Tapasin myös itseni uudelleen. Sen 17-vuotiaan Marjan, puhuu vain parempaa englantia kuin silloin, mutta nauraa yhtä villisti ja rakastuukin. Oli hauska tutustua, mukava nähdä että olet säilynyt ehjänä. Ulkoisesti näytät eriltä, sisäpuolellekkin on sattunut moneen kertaan. Huoleton et ollut silloinkaan, tiesit vain vähemmän asioita, joista huolehtia. Jotain tuttua silti, ei ollut vaikea tunnistaa.
On siis minä, minä itse ja se Marja. Which one would you choose?
M.
Keskustelun laatu vaihteli viikonlopun aikana, mutta hiljaista ei ollut. Ei edes yöllä, sillä toinen ystävistäni huusi unissaan.
Hyde Park -kuvat puhukoon puolestaan. Siellä maalasimme maisemaa mökistä Pohjois-Skotlannissa. Kanoja ja vuohi. Saahan sitä maalailla, maali ei lopu kesken.
Harrods. En saa tarpeekseni. Kirjaosastolla voisi asua. Kerran viikossa olisin lomalla jouluosastolla ja kävisin lenkillä tavaratalon pääoven ympärillä sillä sen puolen näyteikkunat ovat somistettu Disneyn prinsessoilla. Ja sunnuntai-iltaisin kävisin katsomassa Disney-prinsessoille tehtyjä koruja alimmassa kerroksessa. Pahoittelen, kuvia ei saanut ottaa. Mutta tästä apua: http://www.fashionfoiegras.com/2012/11/harrods-christmas-windows-feature.html
As it happens, ei sitä joka päivä tuijottele kahden miljooonan punnan arvoista Prinsessa Leialle tehtyä kaulakorua. Siinä se oli, nokan alla.
Vaeltelua ympäri Lontoota, päivällinen China Townissa. Kiinalaisena olisi helppoa muuttaa tänne, vain sää olisi erilainen kuin oikeassa maassa. Kings Cross ja platform 9 ¾. Jonoa riitti, mutta sain kuvan!
Jalat poikki ja rakoilla, väsynyt mutta hyvin onnellinen. Niin onnellinen että tekisi mieli itkeä. Tälläisen viikonlopun jäljiltä tuntuu, kuin olisin joskus tehnyt jotain oikein. Ja mietin teitä, kuinka kertoisin teille kaiken tämän niin, että saisin siirrettyä rakkautta ja hyvää oloa myös eteenpäin. Sitä on nyt jaettavaksi.
M.
Muutama tunti unta, suihku ja uusi maalaus naamaan ja menoksi. Imperial War Museumin holokausti-näyttely veti hiljaiseksi. Jalkani eivät kulkeneet aivan niin reippaasti siihen suuntaan, en ollut ihan varma haluanko edes tietää enää enempää mutta hyvä se oli nähdä. Aineistoa oli runsaasti. Vaelsin vaiti kuvalta ja tekstiltä toiselle pysytellen tässä maailmassa vain vilkaisemalla tuon tuosta kanssakulkijaa, miestä, jolla oli legorobottikuvioitu villapaita päällä.
Covent Garden onnistui nostamaan mielen murheesta mennyttä kohtaan ja huolesta tulevaan upealla jouluvalaistuksellaan, jättimäisellä Petteri Punakuonolla ja London Gay Men’s Chorus esiintymässä täpötäydelle torihallille suurten joulupallojen alla. Ikinä en ole nähnyt niin suuria. Very merry men, sanoisin. Lounaalle Jamie Oliverin Unioin Jacks ravintolaan, joka juhlii englantilaisia raaka-aineksia ja reilua ruokaa. Ja olin tyytyväinen. Pizzaa, mutta ei mitään tavallista pizzaa. Rapea pohja, omenahilloa tomaattikastikkeen sijaan, kunnon sinihomejuustoa mozzarellajuuston sijaan, porsasta, vesikrassia ja cracklings. Mahtavaa. Crackilings on muuten sitten uppopaistettua porsaanrasvaa että ne sitten siirsin sivuun liian englantilaisena minulle. Ja katsokaa näitä sivuja! http://www.unionjacksrestaurants.com/home kuinka söpöä! Englantilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi itsetehtyä jäätelöä, makuina eton mess (marenkia ja hilloa), sticky toffee pudding ja henkilökohtainen suosikkini Earl Grey tea and Biscuits, joka oli kuin olisi juonut kupillisen hyvää Earl Greytä jäätelön kanssa. Mahtava idea!
Suomalaiselle kirkolle oli matkaa, but it’s not the destination, it’s the journey. Pastori tuli tervehtimään kädestä pitäen ja toivoi osallistumista ensi viikonlopun joulumyyjäisiin. Like I’d miss that! Kirkko oli kuin mikä tahansa suomalainen kirkko, hurjan kalliita suomalaisia tuotteita pikku myymälässä ja pieni kirjasto. Kättelystä tulikin yllättävän paljon keskustelua. Suomessa olisin vain maininnut pastorin kädenpuristuksen olleen löysä, mutta kun ystäväni olivat hyvin ihmeissään että hän edes kätteli! Täälläpäin maailmaa ei kätellä tavatessa eikä varsinkaan naiset yleensä kättele ketään. Nuorille pojille kättely liittyy aikuistumiseen, keskustelu mieheltä miehelle. Ja kun esittelin heidät koko nimellä, sekin oli erikoista. Eli ne asiat, joita me pidämme hyvien tapojen mukaisina, ovatkin täällä erikoisia. Voi kuinka kutkuttavan mielenkiintoista kulttuurien vertailua!
Ihmisvirta ei missään vaiheessa katkennut. Edelleen mietimme, mistä nämä ihmiset tulevat ja minne he menevät. Ystäväni pohti eikö heillä ole kotia. Minä taas olin aina ajatellut, että he kaikki olivat varmaan juuri matkalla kotiin. She never sleeps, London, I mean.
M.
Paljon nähnyt kassini pullolleen tavaroita viikonlopun minilomaa varten. Kirja, Oystercard, puhelin, laturi, lompakko ja vesipullo, kyllä näillä pärjää. Viimeinen vilkaisu Kalevan valmistuneiden listalle varmistaakseni että olen lukenut oikein ja olen valmis lähtemään. Jännittää. Vatsanpohjassa tuntuu olevan perhosia. Tätä tunnetta varten olen täällä. Tämä pelon ja jännityksen sekainen tunne, ajatukset risteilevät päässä suuntaan ja toiseen, hymyilyttää. Virne naamalla mietin, kuinka elän juuri näitä hetkiä varten. Juuri ennen kuin jotain jännittävää tulee tapahtumaan oikein tuntee elävänsä ja samalla ymmärtää oman kuolevaisuutensa. Pienistä hetkistä muodostuu kokonaisuus, jossa on mutkia ja mäkiä, kivikkoa ja soratietä, ja jota kutsumme matkaksi nimeltä elämä. Toiveet täyttävät ja viitoittavat tämän tien.
Ja matkalla todella olin. Jotenkin tunsin jo lähtiessä, että palaisin kotiin viisaampana kuin lähtiessä. Mutta koin myös ensimmäisen kerran tylsyyttä! Sain kirjan (Harry Potter and The Chamber of Secrets) luettua loppuun, telkkarista loppui ohjelmat, nukutti eivätkä seuralaiseni olleet vieläkään saapuneet. Ensimmäiset tylsyyden viisitoista minuuttia kolmeen kuukauteen. Kyllä oli vaikeaa!
Auttaisinko itselleni mukillisen kuohuvaa?
Lopulta olin täpötäydessä pubissa lasi kädessä ja maailmanparannus hyvässä vauhdissa. Mennyt, nykyisyys ja ennen kaikkea tuleva, kaikki avoinna ja pöydällä. Ihmiskohtaloita, kohtaamisia ja kadottamisia, kaikki samassa. Toista skottia en niin hyvin tuntenut vielä siinä vaiheessa, mutta ilo oli tutustua. Ystäväni vain hihkaisi jossain vaiheessa hänelle että: See? She’s not shy! Totta, totta. Isäni tytär.
M.
Kotimaan näkeminen lähestyy kovaa vauhtia. Enää muutama täyteen ahdettu viikonloppu ja olen matkalla sinne. Havahdun usein miettimään, kuinka asiat mahtavat sujua siellä. Elämä menee eteenpäin, tilanteet muuttuvat ja jään väistämättä pimentoon joistakin asioista. Olen jo tottunut siihen tässä tulemisten ja menemisten jatkumossa, se ei tunnu enää niin pahalta kuin ennen. Ja kiitos SOME:n, olen jokseenkin hyvin perillä asioista. Poikaystäviä, uusia työpaikkoja, uusia taitoja, tapoja ja ehkä toivottavasti toteutuvia unelmia. Aika vierii, tikittää kuin aikapommi, lähemmäs ja lähemmäs jälleennäkemistä, jolloin käymme kaikki asiat läpi uudelleen nokikkain. Ihan kaikkia asioita ei voi kuitenkaan Facebookissa käydä läpi, ja lähes aloitin jo listan aiheista ja ihmisistä kenen kanssa niistä oli puhetta jutella. En tehnyt sitä, sillä luotan yhteisen sävelemme virittymiseen. Mutta kuinka monesti sitä huomaa olevansa tilanteessa, jossa kaipaa ja ikävöi niin kovin ja tekstiä vain tulisi mutta kun näppäimistö ei ole se oikea kanava sen purkamiseen?
Enkä ole edes vielä päässyt siihen tilanteeseen, jossa olisin ollut keskenäni niin kauan, että olisin saanut jollain tavalla pohdittua kunnolla. Oikein kaiveltua haudattuja mietteitä, niitä muistin lokeroita, joissa lukee päällä keltaisella teipillä: avaa vasta kun on aikaa. Ne ovat niitä ajatuksia ja sattumia elämässä, joista tietää, että ne on vain mietittävä läpi. Oikein käänneltävä kunnolla ja katseltava joka suunnalta voidakseen jakaa ne seuraaviin muistin lokeroihin. Ne ovat niitä muistoja, joista päästävä nopeasti eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen ja palattava järjestämään kunhan tietää voivansa suorittaa inventaarion kerralla kunnolla loppuun.
Vertaisin näitä laatikoita joka kodissa sijaitseviin romulaatikoihin. Pulkkisessa asuessani vannoin, etten koskaan keräisi niitä laatikoita omaan tulevaan kotiini. Niitä, missä on roskat ja tärkeät tavarat sekaisin, sakuraa pohjalla ja kirjepaperia päällä, käytetyt ja käyttämättömät paristot sekaisin ja viime vuonna saadut joulukortit ja lähettämättä jääneet syntymäpäiväkortit. Silloin en vielä tiennyt, että nämä laatikot ovat tärkeitä etappeja elämässä, niitä täytyy olla nähdäkseen ajan kuluvan kaikesta huolimatta. Voi huomata, että viime joulua varten talteenpantu keksipaketin punainen nauha voi olla käyttökelpoinen myös tänä (tai ensi) jouluna ja että vaikka savetit ovat käteviä matkalla, ne kannattaisi pitää laukussa mukana, ei laatikossa.
Muisti on kuitenkin siitä armollinen, että nämä ajatusten romulaatikot eivät koskaan täyty niin, etteikö niitä saisi helposti kiinni. Vanhemmat muistot tipahtelevat unohduksiin eivätkä näy sieltä ellei etsi, useimmat eivät edes silloin. Tavallisessa romulaatikossa ne kauimmin tallessa olleet tavarat pursuavat laatikon toisesta päästä eikä alalaatikkoa meinaa silloin saada kiinni.
Olen siis Marttojen kanssa samalla linjalla, kaappeja ja laatikoita ei tarvitse siivota jouluksi jos ei aio viettää pyhiään niissä. Samaa neuvoa voinee soveltaa ajatuksiin. Ehkä pölläytän enimmät pölyt joistain muistoista joulun aikaan, mutta ehkä en. I am going to be making new ones.
M.
Siellä kotikulmilla tulee harvemmin tilaisuuksia, joissa harjoitella ihmisvirtaan liittymistä. Stockmannin Hulluja päiviä ei lasketa, siellä ei voi juurikaan sanoa ihmisten toteuttavan normaalia käytöstään. Tähän ihmisvirtaan, jota täällä näkee ja kokee, ei kuulu kyynerpäätaktiikka, kamppaus, etuilu, ei huuto eikä kiroilu. Täällä käytetään sanoja kuten excuseme, sorry, allrightthere ja goahead. Usein niitä mutistaan hieman epäselvästi eikä siihen kiinnitä huomiota ennen kuin joku ei sanokaan niin. On vaikeaa vaipua ajatuksiinsa paikassa, jossa on koko ajan ruuhkaa ja kadun ylittäminenkin saattaa vaatia jonotusta, eikä kannatakkaan. Muiden huomioon ottaminen on ehkä tärkein osa tässä ihmismeressä, johon liittyy kun poistuu Wimbledonista ja matkustaa metrolla, junalla tai ratikalla Lontoon sydämeen.
Ei sovi törttöillä, sanoisin. Sen huomaa jos siihen lankeaa.
On yllättävän vaikeaa pysyä mukana tässä virrassa. Tunnettujen katujen ihmisvirta ei vain katkea koskaan, se liikkuu vellovana massana jatkuvasti ja jos yrität ylittää jalkakäytävän päästäksesi ystävän luo toiselle puolelle, sinun on oltava nopea ja sulava. Väenpaljous väsyttää, metron penkki houkuttaa. Sinnekkin on mentävä silti rauhallisesti. Vielä pari minuuttia ja olet kotona.
Lauantaina kävelin Thames-joen viertä enkä voinut uskoa, että olen täällä. Kylmät väreet pitkin selkäpiitä pohdin, että kyllä, täällä sitä ollaan, make the most of it! Ja hyvin olen tähän mennessä saanut tuhlattua rahaa, nähnyt paikkoja ja tutustunut hienoihin ihmisiin. And what a pleasure it all has been.
Söimme munatonta ja maidotonta mutta silti hyvää ja kuorrutettua isänpäiväkakkua tänään ja kaksivuotias kiljui koko päivän: I love cake! Kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi oman äitin lapsi kiljui mielessään koko viikonlopun I love life! Tässä meressä riittää tutkittavaa.
M.
