Trains full of faces

Perjantai-ilta ja juna oli täynnä. Kasvoja joka paikassa. Iloisia ja väsyneitä, humalaisia ja innokkaita. Olin toivonut pöytäpaikkaa, aikomuksena lukea viimeinen osa Fifty Shades of Grey -kirjasarjasta, saada joitain kuningasajatuksiani ylös ja kirjoittaa Iitalle ja Hemmille yhtä ihana kirje kuin he olivat kirjoittaneet tädille. Sain raahattua kassini King’s Crossille ja junaan, löysin paikkani ja istuin. Kuulokkeet korville, RHCP soimaan ja kirja käteen. Häiriötekijöitä riitti. Vastapäätä istui kaksi rouvaa ja heidän lapsensa, yhteensä 4, viereisen pöydän ympärillä. Aaah, keksin: skotlantilaisten syysloman loppu. Lapset olivat äänekkäitä ja innoissaan kaikesta. Miksei kymmenvuotiaat väsy kuten aikuiset, pohdin. Vieressäni istui mies, joka luki iäkästä lukulaitetta. Jännä vehe, sain tutkia sitä. Ja kaikki nämä ihmiset olivat kovin juttelevaisia ja kun itsekin olen vähän isääni perinyt niin lähes viiden tunnin junamatkasta tulikin oikein hauska ja aika meni nopeaan. Voisin jopa sanoa viisastuneeni.

Jään rikkoi kukas muukaan, kuin Harry Potter. Olin pukeutunut lempipaitaani, kaikkien kadehtimaan, hieman reikäiseen ja kauhtuneeseen mutta ah, niin rakkaaseen Harry Potter-t-paitaani. Toinen vastapäätä istuvista rouvista kysyy mistä olen ostanut sen, kerroin ostaneeni sen Ameriikoista ja kysyn onko hän ehkä nähnyt vastaavia täällä. Huomaattehan Reeta, Emmi ja Ari, ymmärsin tilanteen mahdollisuudet. Mutta ei, hän ei ollut nähnyt vastaavaa, vaikka oli juuri tulossa Harry Potter -museosta. Tästä aiheesta riitti juttua lähes Edinburghiin asti. Vanhin lapsistakin halusi näyttää kuvia sieltä, olin pakahtua innosta, niin hienoa siellä oli. Tiesittekö, että Hagridin pää on oikeasti robotti, jota kantaa joku iso mies, poika arveli rugbypelaajaksi. Sitten sieltä voi ostaa kaikkien velhojen sauvojen kopioita, but they were seriously expensive, kuulemma. Kallein oli 400 puntaa. Ja t-paitojaki löytyy, että sinne sitten. Ja sieltä saa kermakaljaa, poika näytti minulle mukinsa. Se oli muovia, mikä tuotti pettymyksen hetkeksi.

Toisen rouvan kanssa oli vähän nihkeämpää, ilmeisesti ei itse ollut kovinkaan suuri fani. Hän kiinnitti huomiota kirjaani, joka odotti pöydällä. Hän tiedusteli, olinko pitänyt kirjoista. Kyllä olin, rouva itse? Ei hän ei ollut pitänyt niistä, päähenkilö oli hänen mielestään ärsyttävä. Tiesin, että nämä kirjat saavat ihmisten mielipiteet jakautumaan, ja pidinkin keskustelustamme. Kirjoista on aina hyvä puhua, mielenkiintoisempaa kuin säätilanne. Mukinsa näyttänyt poika halusi jutella vielä monista muista fantasiakirjoista, ikäväkseni en ollut lukenut Hunger gamesia enkä muitakaan uudempia laitoksia, joiden nimeä en muista. Ystävällisesti kehotin poikaa kääntymään J.R.R.Tolkienin tuotannon pariin. Poika vastasi sen olevan tylsää luettavaa. Hankala ikä, varmaankin.

En ole nähnyt maailman kaikkia kaupunkeja, mutta niistä joissa olen vieraillut, Edinburgh on ehdottomasti kaunein. Ja sain viettää aikaa Kirstyn kanssa, joka ihastuttava skotti, ja hän osaa puhua englantia ymmärrettävästi. Tämä on auttanut matkallamme ystäviksi. Hänen kanssaan ajoimme Ylämaalle, vuoristoon. Näimme kauniita pikkukyliä, mahdottoman määrän lampaita, hevosia ja ylämaan lehmiä. Vähän lunta vuoren huipulla, järviä ja mutkaisia teitä. Kaikki on niin kaunista, että sitä ei tee mieli koskettaa, vaan vain katsoa, jotta maisema säilyisi juuri sellaisena kuin se on. Täällä 1800-luvulla rakennetut talot ovat fairly new, ja vanhaa ovat pellosta törröttävät kivet, jotka roomalaiset sinne aikoinaan pistivät tököttämään noin 2000 vuotta sitten. Niin ja kävin kirkossa, joka oli upea! Ulkoapäin se oli juuri niin kuin ovat kirkot täällä, komeita, korkeita ja vanhoja. Hyvin pyhän ja vakavan näköisiä. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin sisään ja remontoinnin ansioista sisältä päin kirkko oli vähän samaa tyyliä kuin Ylikiimingin seurakuntatalo.

Lauantai-illan vietimme pubissa, sunnuntaina oli vähemmän aivotoimintaa, Ben&Jerry’s, aamiainen makkaralla, munalla, pekonilla, vegehaggistä, sämpylää ja vissyä. Niin ja limsa on tässä maassa muuten juice. On harhaanjohtavaa, on. Aivoni jaksoivat vastaanottaa kauneutta, joten kävelimme Edinburghin linnan luo katsomaan kaupunkia auringonvalossa. Edellisestä visiitistä olikin vierähtänyt 6 vuotta, en muistanutkaan kuinka kaunista siellä oikeasti oli. Lounaaksi vielä perinteinen sunday roast, jonka meille tarjoili mies, jota ei voinut ottaa oikein tosissaan leiskuvan punaisessa parrassaan ja tukassaan.

Tässä maa, jonne kaikkien pitäisi päästä ainakin kerran eläessään. Varsinkin äitini ja isini. Skotlanti on niin pieni, että autolla pääsee moneen paikkaan. Varsinkin, jos autona on näppärä punainen uusi Fiat 500. Viikkoon ehtii hyvin nähdä suurimman osan maasta. Niin ja pääsin kotiinkin. Matka oli pitkä, juna teki VR:t ja metrokin vastusti eikä vienyt perille asti. Mutta kuinka nautin tästä kaikesta. Kyllä pidän tästä maasta. 

Niin jäi kirjeet ja blogit kirjoittamatta. Paluumatkakin meni vain nauttiessa maisemista ja miettiessä, että mitäköhän sitä tuli taas tehtyä.

Laters, Marja