Radiohiljaisuus

Aurinko paistaa täyttä päätä, koivut lehahtivat vihreiksi yhdessä yössä ja maa pölisee kuivuuttaan. Hälinää ja melua täälläkin, hyvin erilaista vain. Oulu, remontissa oleva pohjoisen kaupunkini. Tuttu ja kuitenkin täynnä yllätyksiä.

Lontoosta lähteminen oli haikeampaa kuin olin osannut odottaa. Sinne jäivät kaverit ja menot ja erilainen elämä. En osannut edes aavistaa, kuinka upean talven saisin viettää. Ups&downs kuten kuuluukin, mutta silti niin upeaa. Jälleen opin paljon niin muista ihmisistä kuin itsestäni - ehkä tärkein oli väläys siitä, kuinka paljon onkin opittavaa.

Jälleen alkaa uusi elämä. Olen onnellinen ja täynnä toivoa. Vain pieni huolestuneisuus, johon itse ei voi vaikuttaa, jyskyttää takaraivossa. Tähän elämään tulee kuulumaan rakkautta, laulua, tanssia, naurua, vauvan itkua, epätoivoista tietämättömyyttä, juhlia, viiniä, kuivaa siideriä, tennareita, muuttoja ja remonttia.

Nämä kaksi maata ovat hyvin erilaisia, mutta kuitenkin niin samankaltaisia. Rakastuin kuningattaren saareen jälleen, eikä sen vaikutus minusta enää lähde. Sain kokea hienoja hetkiä hienossa seurassa ja upeimmissa puitteissa. Paljon olen saanut.

Mutta mitään en yksin saisi. Kiitos teille, ystäväni ja perheeni. Kiitos kun autatte ja olette niin lähellä. Mitään minäkään en saisi yksin aikaiseksi. Kiitos Saara ja Reeta kun olette siinä. Ja Elina, Ari ja Auli kun olette minun ystäviäni. Ja Mavita, kohta saunotaan. Kiitos mamma ja pappa, kun murahtelette sopivissa väleissä. Kiitos Leena, kun autoit kirjoitusprosessissa. Kiitos kaverit Lontoossa, kovat oli viikonloppumenot isossa kaupungissakin. Kiitos Katjalle ja Katjan pojille - ei ollut hiljaista eikä meininkiä puuttunut. Kaikki ystäväni, kiitos kun täytätte ajatukseni. <3

Blogin kirjoittaminen osoittautui todella hyväksi jutuksi. En muista, mitä kaikkea mahtavaa aiheeseen liittyen tuli avuksi luvattua, enkä saata tarkistaa. Sain muistiin ajatukseni ja tapahtumat. Sain myös kerrottua teille mitä olen tehnyt ja nähnyt. Kaikkea ei voinut kirjoittaa, tätä lukee myös äiti. Toivottavasti tekin saitte tästä iloa. Blogi vaikenee nyt, minä tuskin koskaan.

Tästä vielä tunnelmia Tove Janssonin tarinasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

- Kerro hieman omasta laaksostasi, pyysi Niiskuneiti

- Se on paras laakso koko maailmassa, Muumipeikko sanoi. Siellä on kiipeämispuu, jonne olen ajatellut rakentaa talon. Veden alla oleva hiekka on koristeltu pienillä, pehmeillä laineilla, ja meillä on näkinkenkiä kaikkien kukkapenkkien ympärillä. Ja meillä on oma silta, jonka isä on rakentanut, ja sen yli voi ajaa kottikärryissä.

- Ihanaa, sanoi Niiskuneiti.

- Ennen sinä kaipasit pois sieltä, Nipsu huomautti Muumipeikolle. Silloin sinä puhuit vain miten hienoa on muissa paikoissa.

- Niin, se oli silloin, Muumipeikko sanoi.

Kristuksen monet kasvot

Lauantaina matkasin viimeistä kertaa Lontoon keskustaan. Viime hetken shoppailujen jälkeen pääsin aloittamaan kauan odottamani tutustumisen National Galleryn aarteisiin. Nettisivuilla oli luvattu ilmainen tunnin mittainen kierros, mutta se oli peruttu, joten otimme oppaaksi nauhurin ja kuulokkeet.

National Galleryn ensimmäiset teokset on saatettu yhteen ja kaikkien katsottavaksi 1800-luvun alkupuolella. Alusta lähtien oli selvää, että taiteen tuli olla myös rahvaan lähellä. Jo paikan, Trafalgar Squaren, ajateltiin viestivän, että ovet ovat avoinna kaikille;  galleriaan saattoivat rikkaat saapua kärrykyydillä, mutta matkaa ei ollut liiaksi köyhimpienkään jalan taittaa. Niinpä minäkin tohdin sinne läpytellä tennarit jalassa.

Kertojien rauhalliset, mutta niin kovin innostuneet äänet kyllä saivat omatkin silmäni loistamaan, kun tuijotin pää kenossa ja suu auki taideteoksia toisensa perään. Heti alkuunsa ymmärsin, että tässä voi kestää. Varhaiskeskiajan uskonnolliset maalaukset ja kaiverrukset tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Useimmista niistä kunnian saavat kuitenkin niiden omistajat, eivät tekijät, sillä signeeraus ei ollut vielä yleinen käytäntö. Näistä kuvista ovat ihmiset oppineet tärkeimmät tiedot uskonnosta ja maailman menosta. Ne ovat myös olleet lohduttajia ja kalliita aarteita, joita on suojeltu. Eritoten Jeesuksen kuvaaminen on ollut suosittua läpi taiteen historian. Hänen kasvonsa ovat myös täällä esillä satoina erilaisina versioina. Parrakkaana, tummahiuksisena, vaaleahiuksisena, vanhan ja väsyneen näköisenä tai nuorena ja kuulasihoisena. Parrattomana häntä alettiin kuvata vasta myöhemmin. Huomiota herätti eritoten Caravaggion The Supper at Emmaus (1601), jossa Jeesuksen illalliskumpannit eivät edes tunnista häntä sileäleukaisena. Joka kuvassa hänen silmiensä kuvaamiseen on kuitenkin käytetty aikaa ja vaivaa, taitoa ja tekniikkaa, jotta katseesta välittyisi  oikea tunnelma - se tunnelma, joka tuo lohtua ja rauhaa sadoille miljoonille vielä tänä päivänä ja jonka voi aistia katseen lempeydessä. Katsojan on itse päätettävä, kuinka hän katseen vastaan ottaa.

Keskiajan lopulla pyhimyskehä poistuu ja aiheet muuttuvat. Kuninkaita ja kuningattaria, alastomia naisia ja taruolentoja. Värejä ja ennen näkemättömiä tekniikoita. Muun muassa Rafaellon ja Michelangelon maalauksia tutkitaan ja tulkitaan yhä suurella mielenkiinnolla; tutkimusmenetelmät vain kehittyvät koko ajan. Röntgenkuvilla on esimerkiksi voitu todeta, kuinka Bronzino muutti An Allegory with Venus and Cupid -maalauksen yksityiskohtia useaan otteeseen. Maalausta on sanottu yhdeksi varhaisimmista eroottisista maalauksista. Ja kuinka Rembrandt eräässäkin omakuvassaan ei tyytynyt ensimmäiseen versioon hatustaan vaan muutti sen kokoa ja muotoa useampaan otteeseen ennen kuin tyytyi matalaan, punaiseen myssyyn. 1600-luvun muhkeat ja yltäkylläiset muotokuvat varakkaista merkkihenkilöistä ovat täynnä mystiikkaa ja merkityksiä.

Yhden kauniin hetken ikuistamiseen alettiin keskittyä 1800-luvulla. Impressionismin taitajat kuvasivat taidokkaasti varsinkin auringon nousua ja laskua. Turnerin, Monet’n ja Gainsborough’n hengentuotteet saavat minunkin mieleni tyyntymään ja sielun hyräilemään. Valon ja varjon  tunnelmallinen leikki hyväilee silmää ja pitää mielen avoimena vielä pitkään. Vaikka tiedostan koko ajan kirkkaana mielessäni, että ihailemme vain pienen, hyväosaisen yläluokan elämää suurimman kansanosan kärsiessä, nautin illuusiosta.

Lähes kolmen tunnin aikana ehdimme tutustua pintapuolisesti gallerian 40 kuuluisampaan teokseen ja joihinkin omaa henkilökohtaista mielenkiintoa herättäneisiin maalauksiin ja taiteilijoihin. Piti silti joutua, ja paljon jäi vielä näkemättä. Kiitoksia Sonjalle seurasta.

Kiitoksia seurasta myös muille. Läksiäiset sujuivat hurjan hauskasti. Suomihan se sitten voitti sen jääkiekkopeliottelunkin. Eipä sillä, minulla oli pelin kestäessä kovasti keskusteltavaa erään ranskattaren kanssa kulttuurien vaihdosta. Loppuillasta tanssin kuin viimeistä päivää ja tein tuttavuuksia - yhden päivän, illan ja yön kestäneitä.

M.

Ihmisystävät

Jenni & Tumppu was here. Näytin ja kerroin heille kaiken mitä tiedän. Kaiken mitä rakastan tässä kaupungissa, kaiken mitä olen täällä oppinut ja havainnut. Kerroin, että tämä kaupunki on painanut minuun merkkinsä ja että vaikka jätänkin kaupungin, se ei jätä minua. Kerroin, kuinka ajatukseni ovat tuulettuneet, kuinka olen saanut silmäni aukaistua ja kuinka kaikella on merkityksensä.

Keskustelu jatkui kuin emme olisi erossa olleetkaan. Teininä istuimme tienposkessa irvistellen ja kylmissämme juomassa kiljua, nyt istuimme Hyde Parkissa nauttimassa siideriä.Tällä kertaa juttelimme maailmasta ja sen kansoista ja kansalaisista. Kävimme läpi ihmissuhteita ja niiden erikoista tapaa esittäytyä meille. Haaveilimme tulevasta. Mukava on kuitenkin huomata, että ihan hyviä meistä tuli - kaikesta huolimatta. Kävellessämme Oxford Streetiä pitkin nukkumaan jo kolmelta aamulla totesimme, että näin vanhempana krapulanpelko on suurempi kuin silloin ennen. Ja pelko myös aiheellinen.

Ystävilleni tämä matka oli erityinen monestakin syystä. Matka oli oikein ajoitettu ja hyvin ansaittu tauko arkielämästä. Minä osasin näyttää vain murto-osan siitä, mitä Lontoolla on tarjottavaa, mutta nämäkin matkalaiset tulevat vielä palaamaan. Uskon heidän nauttineen tästä suurkaupungin vilinästä, jollaista eivät olleet ennen nähneet. Kävelimme pitkin Thamesin rantaa auringon laskiessa. Oli kesäisen lämmintä, ja tunnelma oli leppoisa. Söimme brittiläisittäin ja nautimme Pimmsiä. Jäähyväiset Victoria Stationilla: “Nähdään pian. Elämä jatkuu!”

Samalla, kun kierrätin matkalaisia, tein jo omia hyvästejäni tälle kaupungille. Kävin läpi matkaani ja aikaani täällä, kertasin kokemaani ja vannoin palaavani.  Mielikuvitusystäviä tai ei, sain nauraa sydämeni kyllyydestä tässäkin maassa.

Ei enää monta yötä.

M.