tiistai 19. helmikuuta 2013

Unelma onnesta


Kummalla puolella sitä seisotaan, että pääsee bussilla kaupunkiin? Kysyin, eikä varmaa vastausta tullut. Huomaan, että sillähän ei ole väliä, kunhan nyt osaisi edes tänne. Yritin seurata edessä ajavan bussin liikkeitä, että ei niin jännittäsi sitten kesällä tulla yksin. Matka ei ole pitkä, mutta ainahan uudet asiat jännittävät ja pelottavat, jos jääkin väärälle pysäkille tai muuten nolaa itsensä.

Jännitti. Entä jos en näkisikään mitään, mistä innostua. Entä jos en saisikaan sitä tunnetta, että tämä on hyvä juttu ja pelot voittaisivat. Sääkin oli niin ankea, vaikka en yleensä sen mukaan elämääni ennusta, niin tämä pilvinen talvipäivä loskakelissä ajellessa ei saanut mieltä ainakaan ylenemään.

Etukäteen tiesin talon olevan vanha ja suuri, korjauksen tarpeessa. Sinne ei pääsisi muuttamaan kuin pihalle telttaan vielä aikoihin. Paikkakuntakin kuulosti erikoiselta valinnalta, ei sitten niin mitään tuttua. Toinen talon emännistä arveli tunnesiteen tulevan kuitenkin ajallaan. Peltoa ja navettaa, näyttävät ainakin samalta kuin omassa kylässä. Vaikka enhän minä tänne muuta, niin silti toivoin niin, että minäkin nyt ainakin pitäisin talosta. Kynnys ei olisi niin korkea kyläilyyn ja kun uteliaskin olen. Ja auttavainen, vauvaakin osaisin hoitaa.

Lumityöt oli hoidettu isolla koneella ja hetken ihmeteltyäni astuin sisään. Kaikki huolet olivat pois pyyhittyjä, eihän tähän voinut kuin rakastua. Kylmää hohki joka suunnalta, ulkonakin tarkeni paremmin, mutta sitä ei huomannut. Tällä talolla on tarinaa kerrottavana. Kuinka saisin ne tarinat esiin? Kun talo puhuu, sitä on kuunneltava. Pitäisikö osata venäjää, sillä sillä kielellä tämän talon ensimmäiset säkeet on kirjoitettu.
 
Seinät nousevat ylös korkeuksiin ja tapetti pullistelee. Pankin tiskinä ja parturipöytänä toiminut pitkä pöytä keskellä suurta huonetta vie huomion ensimmäisenä, sitten vanhat julisteet ja lapsen piirustukset seinällä. Siivouskomero ja pankkiholvi vierekkäin, molemmat yhtä tietoisena tarpeellisuudestaan. Lattioita on alettu jo viskellä ulos, niiden alta on kärrättävä multaa ja rojua pois. Portaita ylös, nämä uudistuvat, kuulen. Talon toisella isännällä tuntuu olleen aikaa miettiä tulevaa. Hän selittää niin sujuvasti, että nään jo talon loistossaan. Yläkerrassa on suuri sali, täällähän voisi pitää vaikka tanssiaiset, kunhan vain komea käytävä palautetaan loistoonsa pariovineen. Häävalssi tulee olemaan herkkä. Vaatii metsästämistä, että saa hyvään hintaan verhot noin komeisiin ikkunoihin. Nyt niiden välissä on tikkuaskeja rivissä.

Helloja piisaa, komeita ovat. Naama noessa niitä vain lämmittämään. Toisesta päästä taloa löytyy romanttisin huone, pyöreä ja pieni. Sen on kuulemma varanneet jo useampikin taho, minusta siellä asuu vielä edellinen nuori rouva pitsilakanoineen ja virkattuine verhoineen, sinkkiastia sievästi lipaston päällä. Hän näyttää olevan onnellinen, aurinko paistanut koko kevään kauniisti ikkunasta ja kohta pääsee kylvöön.

Tästä huoneesta näkee, että talohan on vinossa. Ei huolta, isäntä sanoo, helppo korjata. Katossakin on pullistumia, nekin hoidetaan piakkoin. Vintillä on vielä talon edellisten asukkaiden tavaroita, kauniita nekin. Ja komea ikkuna, sitä pitäisi mennä ihailemaan aina ison tien toiselle puolelle silloin, kun epäusko nostaa päätään. Pääportaita alas mennessä ajattelen kannattelevani hametta, niin ylellisen leveät ovat askeleet. Nyt vielä täytyy kannatella alimmalla portaalla kaappia, että pääsee. Ovi, joka ei sovi sisustukseen ja kissanluukku siinä vieressä.

Tämähän on rakkauden talo. Aikaa, ajatusta ja rahaa vaativa, niin kuin mikä tahansa muukin asia elämässä, jonka haluaa onnistuvan. Ei minulla ole minkäänlaista hajua, kuinka paljon niitä kolmea tarvitaan, mutta itkua pitää pidätellä kun kerron emännälle, että luulen että ymmärrän mitä he tässä näkevät. Naapureitakin oli käynyt ja synninpäästökin, poika oli käynyt kertomassa, ettei ne muut olisi saaneet heitellä kiviä ikkunaan. Maalla eläminen voittaa kaupunki elämisen pitemmällä aikavälillä. Eikä tästä nyt niin pitkä matka ole kauppoihin. Virvokkeita saa jo parinsadan metrin päästä, sen huomasin heti, ja autokyydillä pääsee nopeasti isommille markkinoille.

Talo näyttää siltä, kuin sen toivo olisi herätetty henkiin. Kauan se luuli, että saisi asuttaa enää vain hiiriä tai tarjota suojaa vain satunnaisille nuorisoporukoille illanviettoa varten. Nyt se kuitenkin pääsee nousemaan jaloilleen, kunhan vain alimmat hirret vaihdetaan tuoreempaan puuhun ja runko oikaistaan. Kaksi isäntää pitää huolen, että talo on ja pysyy kertomassa tarinaansa vielä kauan, ja kaksi emäntää katsoo, että kaikilla on hyvä olla sen suojissa. Mutta tästä talosta riittää iloa muillekin, onhan raskas työ ja uurtaminenkin jaettavissa suuremmalle joukolle ja leveimpienkään hartioiden ei tarvitse kannatella yksin. Ja jos ei muuta apua, niin pullaa ja kahvia nyt ainakin.


http://www.facebook.com/pages/Terijokelaistalo/133681926798876?fref=ts











sunnuntai 17. helmikuuta 2013

I don't wanna miss a thing



Tämän kovin kliseisen otsikon taakse piiloutuu osoitus suuresta suosiosta, radiokanavien samankaltaisista soittolistoista ajasta ja paikasta huolimatta ja allekirjoittaneen kummallinen tapa huomata asioita, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. 

Aerosmithin I don’t wanna miss a thing nimittäin näyttäytyi jotenkin tämän Suomen lomani tunnuskappaleena, se osoittautui oikeaksi tunnariksi joka olisi soinut minun Iholla-jaksoni lopussa, jos sellainen olisi ollut. Kappale soi Lontoossa matkalla lentokentälle, taksissa Tampereella, ainakin kerran Oulussa, autossa matkalla junalta Tampereen Alpeille ja vielä kerran Lontoossa autossa lentokentältä kotiin.

Enkä todellisuudessakaan halunnut hukata hetkeäkään ajastani ollessani Suomessa. Ja aikani käytinkin hyvin. Näin niin paljon ihmisiä ja kuitenkin niin moni jäi näkemättä. Suokaa anteeksi ne joita en henkilökohtaisesti tavannut, olette mielessäni. Aikaa valui myös hukkaan, muun muassa parituntinen päivystyksessä oli haaskausta, mutta välttämätöntä asioiden sujuvuuden vuoksi.

Kuinka rakastankaan elämääni. Toivon sen myös näkyvän. Vaikka tämä loma tuli yllättäen, tuli se myös tarpeeseen. Odotan taas niin kovin innolla Ouluun paluuta, ja ymmärrän, että mikään ei ole täydellistä. Suunnitelmia, jotka eivät toteudu koskaan ja myös niitä, jotka toteutuvat tai muuttuvat toteutumiskelpoisiksi. Matkalla jo, värikkäällä ja möykkyisellä, mutta myötämäkisellä.

Sain kunnian hikoilla kahdessa uudessa suomalaisessa pyhätössä, saunassa. Molemmat olivat komeita ja upeita saunoja, omistajansa näköisiä ja eikä seurassakaan ollut kuin kehumista. Autuaita ovat saunanomistajat ja ihmiset, keitä sinne kutsutaan. Autuaita ovat myös ruuanlaittajat ja aterialle saapuvat, ja autuaita ovat myös juhlijat ja taksikuskit, ketkä heitä kuljettavat.

Vauvamahoja ja uusia taloja, venäjää, uusia autoja ja leikkejä. Ja uusia ystäviä, omia ja toisten, kuinka hauskaa. Jännitysmomenttina baariin ilman papereita sekä krapulan pelkoa. Ja sitä informaatiotulvaa, johon toinen hukkuisi. Onneksi olen minä ja vaalin sitä kaikkea tietoa, joka minulle suodaan. Suodattamista osa kaipaakin, mutta vaikka olisi tiivis sihti ja aikaa menee, kyllä kirkasta tulee useammastakin asiasta. Neuvojahan olen hyvä jakamaan myös, ja nykyään tuntuu, että joskus jopa jotain järkevääkin tulee sanottua. Se toki on vain optimistista ajattelua eikä ollenkaan totta. Mutta suodatin toimii, siitä on todistajia!

Sieltä nietosten keskeltä palatessa ajatukset siirtyivät jo kesään. Kassipulilijalle menoa suunniteltiinkin jo, on jännittäviä aikoja edessä. RP:lle pääsee taas pyörällä ja Auliksen vierus on ehkä vielä silloin vapaana. Ylikiiminki on Ylikiiminki, hyvät bileet tiedossa Katajarinteentiellä, uskoisin.

Matkalaukusta eläminen on irtonaista, mutta koti on siellä, missä sydän on. Kiitos rakkaat, sen hyvästä säilyttämisestä. Toisessa paikassa se haisee hiukan vanhalle talolle, toisessa sillä leikkii koirat. Toisessa se kulkee mukana pitkiäkin matkoja, toisessa se saa olla rauhassa kiireellisiltä asukkailta. Toisaalla sitä hoidetaan pepantheenilla ja toisessa se on muiden rojujen seassa, mutta tallessa.






M.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Kuurilla


Koko maailmaa koskettava talouden taantuminen ja sen aiheuttama pienehkö paniikki valtioiden johdossa näkyy ja kuuluu meille kaikille. Joka paikassa mainitaan sanat SÄÄSTÄMINEN ja VÄHEMMÄLLÄ ja kuitenkin aina enemmän. David Cameron ehti jo kertaalleen julistaa laman olevan täällä ohi, mutta se saattoi olla, tai sitten ei olla kalastelua. Muutama vuosi sitten Suomessakin kannustettiin kuluttamaan, jotta markkinatalous ei pysähtyisi ja pitäisi työpaikat pystyssä. Mutta kuinka ostaa edes halvalla, jos rahaa ei yksinkertaisesti ole.

Kansalaisten mielien ollessa maassa muutenkin rahahuolien takia, jatkuva mainosten virta ja ostamaan kannustava ilmapiiri pakottaa jatkuvasti takaraivossa. Ihan kuin olisi jotenkin itseisarvo, että kyllä nyt on vain ostettava. Ja kaikkea luxusta myös, kun kerran halvalla saa. Entä jos ei ostaisikaan MITÄÄN ylimääräistä? Mutta ostaminen kuuluu niin selvästi meidän kulttuuriimme, tuleeko oikeasta SÄÄSTÄJÄSTÄ eli rahansa itsellään pitävästä outcast ja yhteiskunnan ulkopuolinen? Taas kaipaan metsään.

Mainokset kirkuvat TARJOUKSIA ja upeita ja mahtavia UUSIA juttuja kaikille. Värikkäät ja iloiset mainokset vilkkuvat silmien edessä minne tahansa kulkeekin, ja täytyy oikein muistuttaa itseään, ettei oikeasti juurikaan mitään tarvitse. Kaikkea saa aina KAKSI YHDEN HINNALLA ja parempaan hintaan meillä kuin naapurissa. Vähällä on siis hankala päästä. Tämäkin aivopesu on ovelaa.

Katselin nukkumaan mennessä televisiota. Viimeinen asia verkkokalvoillani oli ruokakaupan räikeä mainos, ennen kuin nukahdin. Nytkin katson televisiota. Sohvia ei ole IKINÄ saanut halvemmalla. Kannattais ostaa. NYT.  Tästä television tuijottelusta vatsataudin kourissa mieleen tuli tämän tekstin aihe.

Ja näitä miettiessäni, olen entistä iloisempi Elinan ja Arin uudesta kodista. Se on siellä vähän ettäämmällä, kaukana vilkkuvista valoista ja muusta höpötyksestä, niin halutessa. Mutta suoraa tietä pääsee katuvaloihin ja miljoonaa linjaa internetissä maailmalle. Siellä on hyvä kasvaa. Rakkautta ei tule puuttumaan, eikä porkkanaa, kun laitetaan kasvimaa kuntoon.


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Helmiä sioille


Laittautuessani iltaa varten mietin, kuinka Lontoo todella on uskomattoman kansainvälinen kaupunki. Ja kuinka oikeassa olinkaan. Pitkän (ja turhan) harkinnan jälkeen päätin siis poistua kirjojeni seasta ja laittautua iltaa varten. Alkoholiallergiani vaati vielä tarkempaa tutkimusta joten miksen varmistuisi diagnoosista täällä, ettei tule väärinkäsityksiä sitten Suomessa.

Olin sopinut lähteväni ulos saksalaisen ystäväni kanssa. Sopivasti myös suomalaisia ystäviä oli vapaalla ja vailla toimintaa, joten lähdimme sitten porukalla kohti baaria, josta M.A. Nummisen kuva oli valitettavasti poistettu seinältä. Sitä ennen lasillinen pubissa ja matkaan.

Kansainvälinen tunnelma alkoi junassa, kansallisurheiluilta oli tullut päätökseen ja pubeista vyöryi humalaisia paikallisia miesjoukkoja huutaen ja laulaen. Onni on, että kovinkaan moni täällä ei kuitenkaan ymmärrä suomea, joten sain paheksua rauhassa. Samaa olin aistivani vastapäätä istuvissa espanjalaisissa, kasvonilmeet ovat hyvinkin kansainvälistä kieltä.

Baarissa tapasin puolalaisen naisen, jolla oli upeat, lämpimän oranssit ja hyvin lyhyet hiukset. Tapasin myös kaksi hollantilaista, ja he ovat myös hassua kansaa kun puhuvat englantia kuin äidinkieltään. Irlantilainen lyhyehkö basisti nauroi, harvoin kuulemma tapaa old school rock’n roll faneja. Ja kerrankin kun olisi voinut, en keksinyt ainuttakaan basisti vitsiä väännettäväksi. Edes nyt, ei tule mieleen. Australialainen valitti Berliinin säästä, ei kuulemma ollut koskaan kokenut moista keliä, oli ollut pakkasta ainakin viisi astetta ja luntakin maassa. Siitä on yllättävän hankala jatkaa.



Ilta oli täynnä naurua ja keskustelua, mutta kerrankin ei alkoholia. Äiti ja Elina, olisitte ylpeitä minusta. Ja se kauan kaivattu herääminen baari-illan jälkeen ilman krapulaa. Kohtuujuomisen kadoksissa ollut, mutta kaivattu ja aliarvostettu kunnia on jälleen palautetta loistoonsa ja julkinen liikenne on hyvin toimivan suurkaupungin aarteita. Maanalaista voisi jopa kutsua yhdeksi kruununjalokiveksi. Maanalaisjärjestelmä muistuttaa hämähäkinverkkoa, joka yhdistää tätä valtavaa määrää ihmisiä. Näitä ihmisiä, jotka tulevat joka puolelta maapalloa ja toivot vain, että kun tietäisit jokaisen tapaamasi ihmisen kotimaasta edes jotain.

M.