Life and its blues.

BLOKKI.  Nyt se iski. Aika monta tekstiä sainkin tehtyä ihan vain kirjoittamalla, pelkäämättä seuraavan uupumista. Nyt olen kuitenkin ollut jo useamman hetken ilman seuraavaa aihetta keskenäni. Kuinka edetä? Hans Välimäki on Alexi Laihon vieraana jokin jakso sitten, ja ihan sääliksi kävi kaveri. Hän, bändin biisien säveltäjänä ja sanoittajana, ei saa hyvää materiaalia aikaiseksi jos elämässä menee liian hyvin. Eli on hankkiuduttava ongelmiin, jotta taiteellisuus alkaa kukoistaa toivotulla tavalla. Entäs minä sitten? Tänään siivosin ja sain kehuja toiselta pojalta, hyvin siivottu, Marja! Kiitos kiitos, et itsekään ollut hassumpi. Kävin muskarissa. Draamaa oli, kun junaa ei löytynyt. Luin kymmenen kirjaa ääneen, englanniksi, mikä on rankempaa kuin luulisi. Laitoin ruokaa ja kuuntelin lastenlauluja. Ja Oulu Radiota. Siellä olikin sattunut, rouva jäänyt auton alle ja ydinvoima ei olekaan enää niin kovin suosittua. Kävin puistossa, jossa oli ylipainoinen orava. Sen jahtaaminen oli kaksivuotiaallekkin helppoa. Ei satanut. Nautin kovasti päivästäni, mutta siinä ei ollut dramatiikkaa, yllättäviä käänteitä eikä suuria saavutuksia. Jos päivästä selviytymistä lasketa.

Alan tottua tähän. Arki tulee vastaan. Tiedättehän, se arki, joka on vastassa joka aamu kun avaat silmäsi. Villasukat (tarvisin muuten toiset ennen pakkasia,vinkkinä vain) pois jalasta, suihkuun. Telkkari päälle ja kohta pois. Sitten vain hommiin. Toiset päivät sujuvat paremmin, toiset huonommin. Jotkut elät kuin sumussa, niistä ei jää oikein mitään käteen, mutta tiedät olleesi mukana. Nämä ovat niitä päiviä, joita kaipaat niin mahdottomasti, kun jotain yllättävää tapahtuu. Joinakin päivänä tunnet olevasi täysillä mukana! Oikein niin kuin eläisit ihan itse omaa elämääsi, saisit siitä irti kaiken mitä on tarjolla juuri sillä hetkellä, ja nukkumaan mennessä (tai viimeistään aamulla) mietit mitä jäi tekemättä. Onko se sitten sitä elämännälkää?

Olen kyllä pahasti kallellaan vasemmalla. Se on tämä maa joka tekee sen. Enää ei tule paha olo liikenneympyrässä. Mutta ovet aukeaa väärään suuntaa. Jonkun pitäisi kertoa niille, että se on hassua. Vessaan ei pääse kunnolla, pitää nousta pöntölle seisomaan että saa oven kiinni.

Vaihtelua arkeen tuo musiikki. Mitäs tänään kuuntelisin?  Anouk, I love you for ever. Ingram Hill, Deep Purple, RHCP, Mötley Crüe, take me away. Sitten kaikennäköiset uudet tuttavuudet. Pitäiskö uuden tuttavuuden kuunteleminen aloittaa uudesta vai vanhasta tuotannosta? Nyt kun asian ilmaisia noin, siihen tuli uutta ajatusta. Kun tapaat uuden ihmisen, käytte läpi elämää nyt ja muistoja menneistä, toiveita tulevasta. Mutta kumpi ensin? Ehkä menneet asiat jaetaan vasta sitten, kun tietynlainen keskinäinen luottamus on saavutettu, että tässä nyt ei hukata aikaa. Joten pitäisikö aloittaa vuodesta 1973 vai kenties 2010? Kaikkihan me kehitymme ajan kuluessa, pitäiskö siis aloittaa nykyisestä tuotannosta ja edetä siitä vanhempaan. Valaiseeko tämä Elina meidän pohdintaa? Koska en usko, että se on ihan sama.

Laters, M

Trains full of faces

Perjantai-ilta ja juna oli täynnä. Kasvoja joka paikassa. Iloisia ja väsyneitä, humalaisia ja innokkaita. Olin toivonut pöytäpaikkaa, aikomuksena lukea viimeinen osa Fifty Shades of Grey -kirjasarjasta, saada joitain kuningasajatuksiani ylös ja kirjoittaa Iitalle ja Hemmille yhtä ihana kirje kuin he olivat kirjoittaneet tädille. Sain raahattua kassini King’s Crossille ja junaan, löysin paikkani ja istuin. Kuulokkeet korville, RHCP soimaan ja kirja käteen. Häiriötekijöitä riitti. Vastapäätä istui kaksi rouvaa ja heidän lapsensa, yhteensä 4, viereisen pöydän ympärillä. Aaah, keksin: skotlantilaisten syysloman loppu. Lapset olivat äänekkäitä ja innoissaan kaikesta. Miksei kymmenvuotiaat väsy kuten aikuiset, pohdin. Vieressäni istui mies, joka luki iäkästä lukulaitetta. Jännä vehe, sain tutkia sitä. Ja kaikki nämä ihmiset olivat kovin juttelevaisia ja kun itsekin olen vähän isääni perinyt niin lähes viiden tunnin junamatkasta tulikin oikein hauska ja aika meni nopeaan. Voisin jopa sanoa viisastuneeni.

Jään rikkoi kukas muukaan, kuin Harry Potter. Olin pukeutunut lempipaitaani, kaikkien kadehtimaan, hieman reikäiseen ja kauhtuneeseen mutta ah, niin rakkaaseen Harry Potter-t-paitaani. Toinen vastapäätä istuvista rouvista kysyy mistä olen ostanut sen, kerroin ostaneeni sen Ameriikoista ja kysyn onko hän ehkä nähnyt vastaavia täällä. Huomaattehan Reeta, Emmi ja Ari, ymmärsin tilanteen mahdollisuudet. Mutta ei, hän ei ollut nähnyt vastaavaa, vaikka oli juuri tulossa Harry Potter -museosta. Tästä aiheesta riitti juttua lähes Edinburghiin asti. Vanhin lapsistakin halusi näyttää kuvia sieltä, olin pakahtua innosta, niin hienoa siellä oli. Tiesittekö, että Hagridin pää on oikeasti robotti, jota kantaa joku iso mies, poika arveli rugbypelaajaksi. Sitten sieltä voi ostaa kaikkien velhojen sauvojen kopioita, but they were seriously expensive, kuulemma. Kallein oli 400 puntaa. Ja t-paitojaki löytyy, että sinne sitten. Ja sieltä saa kermakaljaa, poika näytti minulle mukinsa. Se oli muovia, mikä tuotti pettymyksen hetkeksi.

Toisen rouvan kanssa oli vähän nihkeämpää, ilmeisesti ei itse ollut kovinkaan suuri fani. Hän kiinnitti huomiota kirjaani, joka odotti pöydällä. Hän tiedusteli, olinko pitänyt kirjoista. Kyllä olin, rouva itse? Ei hän ei ollut pitänyt niistä, päähenkilö oli hänen mielestään ärsyttävä. Tiesin, että nämä kirjat saavat ihmisten mielipiteet jakautumaan, ja pidinkin keskustelustamme. Kirjoista on aina hyvä puhua, mielenkiintoisempaa kuin säätilanne. Mukinsa näyttänyt poika halusi jutella vielä monista muista fantasiakirjoista, ikäväkseni en ollut lukenut Hunger gamesia enkä muitakaan uudempia laitoksia, joiden nimeä en muista. Ystävällisesti kehotin poikaa kääntymään J.R.R.Tolkienin tuotannon pariin. Poika vastasi sen olevan tylsää luettavaa. Hankala ikä, varmaankin.

En ole nähnyt maailman kaikkia kaupunkeja, mutta niistä joissa olen vieraillut, Edinburgh on ehdottomasti kaunein. Ja sain viettää aikaa Kirstyn kanssa, joka ihastuttava skotti, ja hän osaa puhua englantia ymmärrettävästi. Tämä on auttanut matkallamme ystäviksi. Hänen kanssaan ajoimme Ylämaalle, vuoristoon. Näimme kauniita pikkukyliä, mahdottoman määrän lampaita, hevosia ja ylämaan lehmiä. Vähän lunta vuoren huipulla, järviä ja mutkaisia teitä. Kaikki on niin kaunista, että sitä ei tee mieli koskettaa, vaan vain katsoa, jotta maisema säilyisi juuri sellaisena kuin se on. Täällä 1800-luvulla rakennetut talot ovat fairly new, ja vanhaa ovat pellosta törröttävät kivet, jotka roomalaiset sinne aikoinaan pistivät tököttämään noin 2000 vuotta sitten. Niin ja kävin kirkossa, joka oli upea! Ulkoapäin se oli juuri niin kuin ovat kirkot täällä, komeita, korkeita ja vanhoja. Hyvin pyhän ja vakavan näköisiä. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin sisään ja remontoinnin ansioista sisältä päin kirkko oli vähän samaa tyyliä kuin Ylikiimingin seurakuntatalo.

Lauantai-illan vietimme pubissa, sunnuntaina oli vähemmän aivotoimintaa, Ben&Jerry’s, aamiainen makkaralla, munalla, pekonilla, vegehaggistä, sämpylää ja vissyä. Niin ja limsa on tässä maassa muuten juice. On harhaanjohtavaa, on. Aivoni jaksoivat vastaanottaa kauneutta, joten kävelimme Edinburghin linnan luo katsomaan kaupunkia auringonvalossa. Edellisestä visiitistä olikin vierähtänyt 6 vuotta, en muistanutkaan kuinka kaunista siellä oikeasti oli. Lounaaksi vielä perinteinen sunday roast, jonka meille tarjoili mies, jota ei voinut ottaa oikein tosissaan leiskuvan punaisessa parrassaan ja tukassaan.

Tässä maa, jonne kaikkien pitäisi päästä ainakin kerran eläessään. Varsinkin äitini ja isini. Skotlanti on niin pieni, että autolla pääsee moneen paikkaan. Varsinkin, jos autona on näppärä punainen uusi Fiat 500. Viikkoon ehtii hyvin nähdä suurimman osan maasta. Niin ja pääsin kotiinkin. Matka oli pitkä, juna teki VR:t ja metrokin vastusti eikä vienyt perille asti. Mutta kuinka nautin tästä kaikesta. Kyllä pidän tästä maasta. 

Niin jäi kirjeet ja blogit kirjoittamatta. Paluumatkakin meni vain nauttiessa maisemista ja miettiessä, että mitäköhän sitä tuli taas tehtyä.

Laters, Marja

Week-Ends

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työssä, jossa perjantai tarkoittaa vapaata viikonloppua. Tähän asti perjantai on ollut kuin mikä tahansa muukin päivä viikossa. Esimerkiksi maanantaina voi seuraava päivä olla työpäivä, samoin lauantaina ja sunnuntaina. Olen ollut myös arjessa, jossa sunnuntai tarkoitti vapaapäivää ja työyhteisössä. jossa kahta peräkkäistä vapaapäivää missä tahansa kohdassa viikkoa kutsuttiin viikonlopuksi.

Olen usein miettinyt, ketä nämä viikonlopun viettäjät ovat. Ihmiset, jotka elävät lauantaisin ja sunnuntaisin, seuraavat sarjoja jotka näkyvät keskiviikko-iltaisin ja heräävät viikolla seitsemältä kellon soittoon. Ja nyt olen yksi heistä.

Minäkin odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Odotan, että saan elää. Tulla ja mennä, laittaa virallisuus ja kelloon tuijottaminen sivuun ja miettiä vain, mitä minä haluaisin nyt tehdä. Kuinka kuluttaisin nämä päivät niin, että saisin maanantaina miettiä tehneeni jotain sellaista, josta nautin ja tunsin rentoutuvani.

Tätä viikonloppua voisi kutsua sellaiseksi. Lauantaihin oli mahtavaa herätä. Joka kerta kun ei ole krapulaa herätessä lauantai-aamuun tuntee itsensä voittajaksi, eikö vain? Metrolla Lontoon keskustaan jo aamulla ja oikein jännitti tuleva. Näin Thames-joen. Se ei pettänyt odotuksiani. Olen lukenut kuinka sen vesi oli joskus niin likaista ruosteesta, että sitä kutsuttiin punaiseksi joeksi. Olen katsellut, kuinka Mr.Bond ajaa hurjaa takaa-ajoa sitä pitkin ja Sherlock Holmes ylittää Tower Bridgeä kiireessä. En nähnyt vain jokea jossa virtasi ruskea, ruskea vesi, vaan elämää täynnä olevan vesireitin, joka on mahdollisti tämän kaupungin olemassaolon ja vaurastumisen. The Great Stink on vain muisto enää, poliitikotkin ovat yhä kuin kotonaan joen varrella ja ihmiset saavat nauttia rauhassa. Aurinko paistoi kauniisti, seura oli mitä mainiointa ja mieli avoin.

Ja avoinna sen oli pysyttävä, olihan määränpää Tate Modern. Nautin suunnattomasti vapaasta tunnelmasta ja taideteosten mieleen tuomien ajatusten keskustelusta. Suuri osa teoksista oli sodan jälkeisiä ja mieleeni jäi ikuisiksi ajoiksi rautainen silitysrauta, jonka silitysosaan oli kiinnitetty nauloja sievään riviin niin, että piikit sojotti pystyssä.Kuinka tavallisesta jokapäiväisestä esineestä olikin saatu aikaiseksi niin eriskummallinen, jopa rivo.  En voi unohtaa myöskään kirjoja, joista oli poltettu osa sivuista, sotkettu erivärisillä maaleilla ja kiinnitetty levyyn. Saatteena oli afrikkalaisen muusikon teksti, jossa hän kertoi Afrikassa olevan sanonta, että kun ihminen kuolee, kokonainen kirjasto kuolee hänen mukanaan. Tarinat oli kirjoitettu hänen mieleensä. Tästä sain päähäni, että joskus, vanhempana ja viisaampana, haluan kirjoittaa tarinoitani ylös. Kunnes älysin, että niinhän teen nytkin. Vättämättä ei ole merkitystä lukeeko niitä kukaan nyt, mutta esimerkiksi sadan vuoden päästä näilläkin hatarilla sanoilla on jo erilainen tarkoitus. Kun näiden tarinoiden tarkoitus nyt on tuoda teidät lähemmäs minua ja minut teitä, ottaa teidät osaksi näkemääni ja kokemaani, niin tulevaisuudessa näillä teksteillä on mahdollisuus valottaa aikamme tilaa ja ihmisten oloa, auttaa lukijaa ymmärtämään mennyttä.

Päiväni jatkui kävelyllä. Kävelin iltaan saakka, niin että housut kului puhki. En valehtele, se on totta. Ihanat housuni ovat nyt mennyttä, mutta ei harmita. Löysin paikkoja, jonne palaan. Old Spitalfields Market henki urbaania yhteisöllisyyttä ja koko Shoreditchin alue oli täynnä mitä upeimpia vintagekauppoja täynnä löytöjä. Tulkaa tänne, mennään yhdessä sinne. Haluan viedä teidät sinne katsomaan, tuntemaan, kuulemaan sitä tunnelmaa. Minä eksyin sinne vahingossa, mennään me sinne tarkoituksella. Sielläkään ei kyllä ollut Harry Potter paitoja, mutta etsintä jatkuu.

Laters, M

Sade Englannissa ei kastele

Aamulla katselin säätiedotusta, joka näytti vettä. Hassua säätiedotusta, täällä kun on niin köykäset sääkartat että ihan naurattaa. Ehkä millään muulla tiedolla ei ole väliä, kuin että sataako vettä paljon vai ei niin paljon. Täti, joka kertoi että tänään sataisi raskaasti vettä, oli kuitenkin oikein nätti ja vitsikäs. Ajattelin silti kirjoittaa ja toivoa Prinssiä bäck.

Kastuin siis ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Onneksi ei ollut meikkiä eikä äkästä voidetta silmässä. Tennarit kastu, housut kastu alushousuja myöten ja kaikki kolme paitaa VEDENPITÄVÄN takin alla kastu. Nauratti ja lapsi halusi pois rattaista. En päästänyt.

Mutta mietin silti, että vihaan tätä nykyaikaa. Sitä haluaisi niin uskoa kun kertoo että on vedenpitävä, osta nyt vaan. Ja minähän uskon. Miksei voi olla niin, että kun sanotaan että on vedenpitävä niin että on kanssa sitten? Tämä takki oli oikeastaan vedenpäästävä, oikein valutti vettä läpi niin että noroja valui koroon.

Sitten sade loppui, mutta lentokoneita ei silti näkynyt taivaalta vaikka kuinka huudetaan joka kerta kun ääni kuuluu. Nyt sade ropisee kivasti kattoon. Joka ilta kun ropina hakkaa kattoa mietin, että Elina ei saisi unta. Aulia mietin kun luen Fifty Shades of Greytä. Ja Reetaa ja Saaraa ja kaikkia teitä joiden kanssa haluaisin kovasti keskustella aiheesta. En painosta, mutta kuitenkin.

Puisto oli kaunis sateessakin. Ihmiset odottelivat puiden alla sateen loppumista. Ne puut näyttivät siltä, että niiden alla on Jane Austenkin pitänyt ohimenevää kuuroa. Emme nähneet oravia, mutta koiria, punaisen ilmapallon, joka räjähti kun sen päälle asettui makaamaan poika, mammoja ryhmäjumpalla lastenvaunujen kanssa, ruotsalaisia ja hassun isin.

Kuvia en jäänyt ottamaan, vaikka teki mieli. Nokiakaan ei varmaan oo vedenpitävä sanovat mitä sanovat. Eikä silmälasit lastenkestävät, mutta niihin ei ole tullutkaan mitään takeita. Ne hoksasivat tänään lasini. Harvemmin sitä toivoisi niistäkään enää eroon pääsevänsä, mutta tänään toivoin. Siinä kun istuin vessan lattialla toinen poika sylissä hellyyden kipeänä ja toinen housut kintuissa miettimässä että oisko pitäny sanoa vähän aikasemmin kiireestä. Ja sitten hoksasivat kakkulat. Mietin myös, että olisko seuraavat sitten semmoset hengettömät.

Laters, M

Trains with no faces

Mikähän näissä junissa on, kun niin kovasti kiehtovat mieltä. Siis kaikenlaiset junat. Enkä puhu vain lasten mielistä, vaan huomasin tänään että myös oma mieleni on kovasti kiinnostunut niistä. Täällä Tuomas Veturin maassa onkin otollinen mahdollisuus tutkia junia.

Tuomas Veturi on siis lasten suurin hitti. Siis kaikki liittyy juniin, paras sanakin suomeksi on juna! Se huudetaan isoon ääneen ja silmät laajenee innostuksesta. Junia on joka paikassa ja niitä myös kuskataan paikkoihin, joissa niitä ei todennäköisesti ole. Tuomas Veturi on muuten myös totta, se on oikeasti olemassa jos ette sattuneet tietämään niin nyt tiedätte.

Tänään hoksasin, että minäkin rakastan junia. Olen aina haaveillut, että saisin taittaa vaikkapa työmatkat junalla. Ammattikoulussa kärsin lievästä kateudesta oulaistelaisia opiskelijoita kohtaan. En siis missään nimessä muuten, kuin että pääsivät junalla kouluun. Lukulomani yksi tähtihetkistä oli kun pääsin junalla Kemistä Rovaniemelle ja vielä kaiken lisäksi Yle Areena toimi puhelimessa. Olin onnellinen ja matka aivan liian lyhyt.

Minä pääsen junamatkalle kahden viikon päästä. Olen varannut sen ajan herkutteluun ja lukemiseen. En tiedä parempaa! Neljä tuntia istua junassa ja syödä ja lukea ja katsoa kanssamatkustajia. Kyllä vähän etukäteen jännittää että sattuu joku tavallista hikisempi kaveri vieruspaikalle. Silloin ei auta kuin toivoa, että hän ei olisi menossa Edinburghiin asti. Itse aion peseytyä ennen matkaa. Jännittää niin kovasti! Saan ensin matkustaa metrolla King's Crossin asemalle ja sitten hypätä junaan joka vie minut Skotlantiin.

Kyllähän junat on muutakin kuin jännittäviä. Hyvin hyödyllisiä, esimerkiksi. Niiden avulla on tämänkin maan talous  ja teollisuus saatu  kohdilleen. Ja ihmisten liikkuvuus, pienestä se on lähtenyt, kunhan pääsi ensin naapuripitäjään järkevässä ajassa. Ja onhan ekologinenkin. energiankulutus ja hiilidioksidipäästöt ovat viitisen kertaa pienemmät kuin henkilöautolla ajellessa, sanoo VR. Se on aika merkittävää. Eikä haittaa, vaikka kaikilla junilla ei olekaan kasvoja.

Minäkin opettelen nyt siis Thomas the Tank Enginen ystävien nimet, värit, numerot, tehtävät, vaunujen nimet ja luonteenpiirteet. Tällaisista tiedoista on kummasti hyötyä tässä hommassa. Varaan Elina sitten jo näin etukäteen viinikoulutuksen kunhan palaan, valitettavasti kapasiteettia on kuitenkin rajallinen määrä ja nyt ei ihan oo vielä ollu tarvetta viinitietoudelle.  Mutta lasillinen hyvää punaista ei haittaisi jo nyt...

Laters, M

Arkeen

Alkuasetelma yöhön ei ollut paras mahdollinen: ensimmäinen kertani Lontoon keskustaan täältä päin, perjantai-ilta, City ihan täynnä ihmisiä, yksi puhelinnumero johon ei saa yhteyttä ihmiselle, jota en ole koskaan tavannut ja tapaamispaikkana Piccadilly Circus (valaistakseni niille, joille täkäläiset kulmat eivät ole yhtään tuttuja, niin ei ole sama ku sopis tapaamisen pallolle.). Lähdin matkaan, vesisateessa ja rauhallisin mielin. Niin, minä, jos joku epäilee niin sellaistakin tapahtuu. Saavun Piccadillylle, ohjeista muistaen vain, että metroasemalta sinne välillä on M&M kauppa. Vettä satoi kaatamalla, mutta minua ei haitannut. Oli mahtavaa vain seistä ja harjoittaa lempiharrastustani, ihmisten kyttäämistä. Ja oli mitä kytätä!

Lopulta sain tiedon missä tapaamme. Yökerhossa, jossa kahdeksan aikaan illalla oli saman verran porukkaa kuin Kaarlessa torstaisin puolilta öin, kiirettä piti. Happy hour yhdeksään, eli juomat puoleen hintaan joten ei ihme. Suomalaisia ei ollut vaikea löytää. Ja niitä riitti, Hyvinkin yli kymmenen, naisia kaikki, yksi mies mukana. Ja vieläpä puolet oululaisia! Musiikki soi niin lujaa, että piti huutaa, viini makeaa ja lämmintä. Kohta huomasin viihtyväni ja hetken päästä juttelin täyttä päätä suomeksi hyvin monelle ihmiselle juoden siideriä pillillä mittakupista.

Oikein hauska ilta päättyi rauhalliseen italialaiseen ravintolaan. Ei voi edes verrata känkkypizzaan, ja seurakin oli mitä mainoin. Seuraavana päivänä tein  tutttavuutta myös maailman ihanimpaan brownieleivokseen. Elämä oli ihanaa: Lontoo ja aurinko, can you ask for more.

Se karkuteillä ollut teinikin palasi takaisin. Ja yllättäen tämän kyseisen opettajan vaimo jätti tämän saman ilta. No wonder...

Olen lukenut. Mr. Grey on vienyt mieleni ja aikani. Pohdin silti, Mr. Christian Grey vai Mr. Mark Darcy? En uskonut koskaan kohtaavani toista Darcyn veroista, joka edes voisi kyseenalaistaa hänet. Mahtavaa.
Näköjään niitä sammakoita on muutenkin liikkeellä. Äiti, mietin kovasti sitä kun sanoit että olen liian sinisilmäinen. Se on oleva mantrani kun poistun talosta.

Laters, M

Kirjoista

Vihdoinkin! Tätä olen odottanut kauan. Olen ikävöinyt tätä tunnetta. Olin jo ehtinyt miettiä, kuinka tylsää ja tavallista arki ilman tätä tunnetta on. Tämä tunne, jonka aiheutti ensin Rauha S. Virtanen, J.K. Rowling, J.R.R. Tolkien, sitten Stephenie Mayer ja nyt vihdoinkin, pitkän odottelun jälkeen E.L. James.

Tämä tunne vie mukanaan. Kirja, joka valtaa mielen ja ajatukset ja seuraa mukana päivän vaikket lukisikaan sitä.  Se saa sinut miettimään ja arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan henkilöistä tulee tuttujasi, tunnistat heidän piirteitään, osaat arvata jo käytöstään. Tutustut heihin, ja he sinuun. Luet kirjan, sitten toisen ja kolmannenkin. Parasta tietysti olisi, jos ne eivät loppuisi ollenkaan.

Kun kirjat loppuvat, masennut. Palaaminen oikeaan maailmaan saa mielen maahan. Yrität vielä selittää itsellesi, että jospa tämä maailma ei olekaan se tosi, vaan tämä on se haavemaa. Jospa se toinen maailma on totta ja tässä maailmassa vain vieraillaan hetki. Ennen pitkää on kuitenkin tunnustettava tosiasiat, tässä maailmassa vierailu on hyvin, hyvin pitkä. Joten on parempi tehdä jotain hyödyllistä sillä aikaa. Alat taas saamaan kiinni tämän elämän ilonaiheista. Taika heikkenee, muttei katoa.

Tämä taika on viime aikoina vahvistunut, sillä mieleni on jatkuvasti Harry Potterin seurassa. En oikeastaan tiedä Englantia ilman häntä. Ajattelen, että Englanti on kopioitu tarkoituksella näyttämään ja tuntumaan kuin Harry Potter kirjoissa ja vain harvakseltaan jokin mielessäni muistuttaa sen tuskin olevan totta. Useissa kohdissa mietin, kuinka tämäkin on voitu tehdä niin samanlaiseksi kuin kirjoissa saa tuntuman. Kuinka ilma ja äänet ja hajut ja ilmapiiri on niin kovin Harry Pottermaista. Täytyy lukea kirjat vielä täällä. Yksi unelma toteutumassa siis.

Kalustus on voinut olla eri, mutta juuri tämän kaltaisessa huoneessa on Oscar Wilde voinut kirjoittaa. Puistot ja kadut ovat samat ja minä saan kulkea samaa reittiä.

Kirjat ovat tieni muihin maailmoihin, syy miksi olen. Kirjojen ansiosta olen tälläinen kuin olen ja matkalla kauas. Maailmani on muuttunut useita kertoja erilaisten teosten takia.

Miksi kaikilla kirpputoreilla on samat hajut maasta ja ihmisistä riippumatta? 

M.

p.s Lokakuu. Reeta missä olitkaan vuosi sitten.